Tänä vuonna Suomi täyttää 100 vuotta ja kirkkomme peräti 500 vuotta! Eli on siis kaikin puolin suuri juhlavuosi tulossa!

Minulla on myös ihan uusi ja suuri suunnitelma tälle vuodelle: Aion paneutua Suomen sotiin toisessa maailmansodassa, erityisesti jatkosotaan ja Lapin sotaan, joissa isäni oli mukana JR50:ssä. Netissä on Sotapolku.fi-sivusto, jonne tarkoitus olisi lisätä isäni tiedot. Ystäväni on luvannut auttaa minua tässä, sillä hän ei usko, että ehtisin vuodessa edes päästä sisälle Suomen sotahistoriaan ja hän on sitä vastoin lapsesta pitäen lukenut paljon sotaan liittyvää kirjallisuutta, onpa hankkinut kirjahyllyyni kattavan kokoelman kirjoja, jotka käsittelevät juuri taisteluja, joissa isäni oli mukana. Hävettää vähän tunnustaa, että en ole noita kirjoja paljon avannut - isäni kertoi eläessään paljon sotatarinoita, niin paljon, että niihin ehti jo kyllästyä ja tuskaantua, "aina se  jaksaa, hylsyt vain lentää"! Ja olen aina inhonnut sotaa, nuorempana olin pasifisti. Nyt tajuan, että sota voi joskus olla välttämätön paha.

Isän kuolemasta alkaa olla jo kuusi vuotta ja itselleni on onneksi käynyt niin edes nyt, että arvostan isääni aivan erilailla kuin vielä hänen eläessään. Toki oli hän kova ukko, sen jo tajusin, sillä hän oli puolisonsa, minun äitini omaishoitaja lähes 10 vuotta, vuodet 2000-2009, äitini kuolemaan saakka. Ja äitini oli todella raskas hoidettava, sillä hänen oikea puolensa oli halvaantunut, hän ei pystynyt kunnollisesti puhumaan ja tarvitsi apua kaikessa, syömisessä, suihkussa, vessakäynneillä... Aina niin vahva ja ahkera äitini olikin aivoverenvuodon jälkeen täysin muiden avun varassa. Itse yritin auttaa isää äidin hoitamisessa niin paljon, kuin vain pystyin ja jaksoin, mutta asuin liki 100 kilometrin päässä vanhempieni asuinpaikasta ja kuljin töissä, onneksi minulla ei ollut kuitenkaan omaa perhettä ja lapsia huolettavana, joten saatoin ainakin kerran, joskus kaksikin kertaa kuukaudessa olla pitkän viikonlopun kotona auttamassa isää, lomalla pidempäänkin. Onneksi siskoni ja veljeni myös kävivät auttamassa omalta osaltaan vanhempia, joten yksinään vanhusten ei tarvinnut pitkiä aikoja olla, me lapset huolehdimme heistä.

Tuo aika oli raskasta, mutta muistelen sitä haikeudella: äitini oli niin ihanan valoisa ja monesti iloinenkin sairaudesta huolimatta. Aina hän tunsi ja muisti meidät lapset, halaili moneen kertaan ja hymyili, tapasi joitakin harvoja sanoja, mitkä osasi. Sanoinkin monesti, että minulla tuli kotona käydessä kuukauden halailukiintiö täyteen, niin usein ja lujasti äitini halasi minua. Suuri aukko jäi elämääni äidin kuoleman jälkeen, vaikka olenkin järkevästi ajatellut, että äidin aika oli tullut päästä täältä pois, äidin elimistö sanoutui irti kokonaan toimintakyvystään 87-vuotiaana. Isä meni perässä vajaan kahden vuoden päästä samoin 87-vuotiaana. Hänen sydän ei kestänyt äidin kuoleman aiheuttamaa suurta surua, vaikka heidän molempien eläessä isä monesti sanoi, että he aikovat elää äidin kanssa 100-vuotiaaksi. Äidin kuoleman myötä hänen elämästään meni tarkoitus.

Omaishoitajuus oli isän viimeinen taistelu ja suuri savotta, kyllä hän usein pähkäili, että eikö riittänyt ne vuodet rintamalla, pitikö vielä tällainenkin sattua heille. Hän oli kolmen sodan veteraani: jatkosodan, Lapin sodan ja viimeisenä vielä pitkän kotirintaman asemataistelun veteraani. Siinä välissä piti vielä jälleenrakentaa Suomi. Ja elättää ja kasvattaa neljä lasta. Hyvin isä pärjäsi, sai paljon aikaan perheensä puolesta ja jopa koko pitäjässä, sillä hän ehti vaikuttamaan myös politiikassa, hän istui useamman kauden kunnanvaltuustossa. Hän piti aina vähempiosaisten puolta, kuului itsekin pienviljelijöihin, mutta ajoi uudistuksia maanviljelyssä ja metsänhoidossa. Hän oli hyvin kekseliäs ja monitaitoinen, yritteliäs ja aikaansaava. Ystäväni sanoo, että isäni oli poikkeusyksilö. Mutta äidistäni hän sai hyvän taisteluparin rinnalleen, yhdessä he saivat sellaisen tilan menestymään, millä ei ollut muiden mielestä mitään mahdollisuutta.

Tyhjästä he alkoivat, ei edes pankki myöntänyt heille lainaa, kun isäni oli kotoisin kaukaa Etelä-Savosta eikä häneen luotettu pienessä, köyhässä Pohjois-Pohjanmaan pitäjässä. Kovalla työllä he rakensivat oman ja meidän lasten tulevaisuuden. Nyt en voi muuta kuin kunnioittaa ja ihailla heitä, oli heillä puutteensakin, mutta niinhän meillä kaikilla on, kaikki me teemme virheitä. Löydän itsestäni välillä ne samat varjot, jotka näyttivät hallitsevan isääkin, joka oli varmasti paljon enemmän työllä ja vastoinkäymisillä raskautettu kuin minä. Ja sisarissani näen myös näitä varjoja.

Varjoista huolimatta on jatkettava elämää, on katsottava valoon päin tai etsittävä sitä. Tiedän olevani kahden hyvin sisukkaan ihmisen tytär, sekin tieto jo antaa voimaa.