Monet haluavat olla kuuluisia, julkkiksia, roskalehtien etusivujen kuninkaita ja kuningattaria. Se on tauti, joka lisääntyy koko ajan, kun elämä muuttuu kiireisemmäksi, lyhytjännitteisemmäksi ja pinnallisemmaksi, kun janotaan huomiota ja menestystä, mainetta ja rahaa. Mitä nuorempana, sitä parempi. Vanhuutta ja viisautta tämä trendi ei arvosta.

Minulle julkisuus ja kuuluisuus ovat painajaisia. Monet haaveet olen jättänyt toteuttamatta pelossa, että minusta tulisikin kuuluisa, en saisi elää rauhassa vaatimattomasti omaa pientä elämääni. Nyt auttamattomasti jo kuluneena ikäloppuna olen tajunnut, että aika on ajanut ohi minusta: vaikka mitä tekisin, vaikka kuinka onnistuisin, ei minusta tulisi kuuluisaa, ei sillä tavalla, että kadulla tultaisiin pysäyttelemään ja kyselemään kuulumisia. Tai että minun tekemisiäni vahdittaisiin joka puolella ja niistä kirjoiteltaisiin Seiskan reunassa kuvan kera. Minua ihailtaisiin ja kadehdittaisiin. Siis ketä kiinnostaa, haloo? Who cares!

Saan siis rauhassa tehdä omanlaistani taidetta, kirjoittaa mitä huvittaa, maalata mitä huvittaa. Olisinkohan nuorempanakaan ja terävämpänä ajatuksiltani herättänyt yhtään enempää huomioita? Kaduttaako nyt? Kyllä joskus. Olenko heittänyt hukkaan itsestäni jotain arvokasta, olenko antanut Kapteeni Ajan hukuttaa suuret ajatukseni jonnekin Tonavan virranpyörteisiin? Onko myöhäistä enää yrittää pyydystellä niitä rannalla, onko suurin osa aivojeni tuotoksista ja toimintakyvystä tosiaan mennyttä, niin kuin monesti tuntuu?

Ei ole enää kunnianhimoakaan jäljellä niin kuin nuorempana, enkä jaksa niin paljon kuin nuorempana. Enkä jaksa piitata nokkeluudesta ja viisaudesta, uuden luomisestakaan enää, jos en kyllä kuuluisuudestakaan, tuosta viheliäisestä pelättimesta, joka rajoitti tekemisiäni nuorempana. En jaksa välittää enää juuri mistään. Kunhan arkinen elämä rullaisi, jaksaisin tehdä tylsää työtäni sen verran, että ansaitsisin elantoni ja pystyisin maksamaan asuntolainani. Se riittää. Vai riittääkö? Ei ehkä ihan, ei läheskään joka päivä... Jokin levottomuus minua vetää kirjoituskursseille ja kirjoittamaan, maalaamaan taidekursseille, vaikka kyllähän minä näen, että ei se helppoa ole ja lopputuloksetkin ovat yleensä keskinkertaisia parhaimmillaankin...

Ja pahinta kaikessa on, että en enää löydä itselleni kunnollista sanottavaa, puuttuu se taiteilijoita riivaava persoonallinen näkemys, joka vaatii ilmaisemaan sitä kenet milläkin tavalla. Tai onkohan minulla koskaan ollutkaan sitä, ainakaan tarpeeksi...