Mistähän johtuu, että monet valitsevat työurakseen sellaisen alan, jossa he eivät ole parhaimmillaan ja edes koulussa he eivät ole menestyneet siinä hyvin? Tätä mietin monesti, kun seuraan ystävieni polkuja työelämässä ja -uralla.

Lukioaikainen ystäväni, nainen, oli haka kemiassa ja veteli kokeista kymppejä, ja taisipa olla todistuksessakin kymppi kemiassa lukioaikana. Äidinkieli tuotti hänelle sitä vastoin tuskaa ja vaivaa. Ainekirjoitusten jälkeen hän suri aina sitä, että oli taas rautalangasta väännettävä asiaa, eikä hän juhlinut kiitettävää juuri koskaan äidinkielestä. Niin vain kävi, että hän lähti opiskelemaan suomen kieltä ensin Ruotsiin kansanopistoon (siksiköhän, että oli kirjoittanut ruotsista laudaturin?) ja siirtyi myöhemmin Suomeen yliopistoon lukemaan suomea. Äidinkielen opettaja hänestä sitten tuli ja on edelleen sellainen, ihan tyytyväinenkin.

Eräs toinen ystäväni on taas hyvin älykäs ja akateemisesti muutenkin lahjakas nainen, joka parin vuoden etsinnän jälkeen yliopistomaailmassa löysi itsestänsä suuren humanistin siirtyen opiskelemaan kirjallisuutta suoraan syventävistä ja sai niistä parhaimman mahdollisen arvosanan. Opinnot sujuivat kuin tanssi siitä lähtien, kunnes ne hyytyivät, niin kuin ne humanisteillä tahtovat kai useimmin hyytyä, pro graduun. Kunnianhimoisena hän lähti sitä muille maille vierahille kirjoittamaan, vieraalla kielellä, eikä siitä lopulta tullut mitään. Hän väitti, että pärjätäkseen työelämässä hänen olisi suoritettava opinnot laudaturilla, muuten ei olisi tulevaisuutta kirjallisuuden alalla.

Törmäsikö hän jo opiskeluvaiheessa siihen lasikattoon, jonka sanotaan nousevan esteeksi akateemisesti lahjakkaille naisille? Vai asettiko hän kunnianhimoisena vain riman liian korkealle, vähemmälläkin olisi pärjännyt? Joka tapauksessa hänestä tuli kotiäiti moniksi vuosiksi, hän menetti kiinnostuksen täysin kirjallisuuteen ja nyt hän opiskelee parhaillaan lähihoitajaksi, kun ei muka naisille ole muuta töitä tarjolla... Hän valittaa opintoja vaativiksi ja suorittaa niitä nyt paljon heikommilla arvosanoilla kuin mitään akateemisia kursseja aikaisemmin. Hän ei ole näet ollenkaan käytännön ihminen!

Itsestäni voin kertoa, että haaveilin ammatista, jossa voisi käyttää luovuutta, jotain kirjoittamista se olisi voinut olla tai käsitöitä tai taidetta. Niissä olin hyvä jo kouluaikana, harrastin niitä vapaa-ajallakin. Ylioppilaskirjoitusten äidinkielen kypsyysnäytteestä sain laudaturin jopa epäonnistuneella aineella. Lukion jälkeen panin piruuttani hakupaperit myös matemaattiseen tiedekuntaan yliopistossa, koska halusin päästä edes jonnekin, ja yllätyksekseni pääsin opiskelemaan matematiikkaa.

Olin aina tykännyt jonkin verran matematiikasta ja pärjäsinkin siinä ihan hyvin, mutta lukiossa menetin kiinnostuksen derivaattoihin ja integraaleihin, tuli muuta tärkeämpää ajateltavaa. Suunnittelin lukevani vain vuoden matematiikkaa ja pyrkiväni muualle, en omasta mielestänikään ollut edes tarpeeksi lahjakas matemaattiselle uralle. Hain ja hain monina vuosina muualle, opiskelin milloin tietojenkäsittelyä, milloin maantiedettä, milloin geologiaa, milloin taloustieteitä, milloin sosiologiaa.

Lopulta olin niin väsynyt ja kyllästynyt opiskeluun, että ajattelin olevan ihan sama, mistä valmistun, kunhan pääsen pois yliopistosta! Ja valmistuin matemaattiselta puolelta tilastotieteen maisteriksi. Töissä olin ensin it-alalla, kiduin ja kärsin siellä, ennen kuin tein tehtävistä haasteen, ja lopulta minun oli pakko myöntää, etteivät ne insinöörit niin kamalia työkavereita olleet! Siirryin ikäännyttyäni kuitenkin tilastoanalyysitehtäviin yliopiston tutkimuspuolelle, niihin töihin, mille olin saanut perusteellisimman koulutuksen. Epäilyistäni huolimatta minusta tuli kai ihan kohtuullinen analyytikko, olen mukana jo useissa julkaisuissa ja muutamassa karonkassakin olen juhlinut. Oma väitöskirjani kuitenkin saa odottaa, tuskin teen sitä koskaan. Työssäni on ihan tarpeeksi haastetta muutenkin.

Kun nyt urakehityksiä pohdin, niin ei ehkä ole aina välttämätöntä olla omalla unelma-alalla. Kaikilla ei edes sellaisia haaveita ole. Silloinkin, kun ei koe omakseen uraansa, voi silti miettiä, kehittääkö se kenties jotain sellaisia taitoja, jotka ovat puutteellisia itsellä, jotka ehkä ovat tärkeämpiä kuin ne taidot, joissa on jo muutenkin hyvä? Jospa työläs uuden taidon opettelu onkin palkitsevampaa?

Tekipä mitä tahansa, niin aina voi käyttää hyväkseen omia erityislahjakkuuksiaan, näin uskon. Ehkä tämä lähihoitajaystäväni voi tulevaisuudessa vetää vaikka vanhusten kirjallisuuspiirejä, jos kirjallisuus vetää häntä vielä puoleensa. Tai hän voi kouluttautua hoitohenkilönä vaikka terapeutiksi, joista on myös huutava pula. Ja minä voin harrastaa edelleen käsitöitä, tehdä taidetta ja kirjoittaa niitä näitä sinne ja tänne. Tai opiskella työn ohessa, kun vähennän työaikaa. Aina on mahdollisuuksia, kun jaksaa vain uskoa itseensä. Tilan ja ajan järjestely haaveille tai haasteille on sitten monesti vain järjestelykysymys!