Olen lukenut Jukka Paarman Ihmisen huuto-kirjaa, se on julkaistu 2009, silloin kun Paarma oli vielä arkkipiispa. Kannessa on Edvard Munchin samannimisestä maalauksesta kuva, joka on minusta aina ollut järkyttävä, se kuvaa niin sanomattoman hyvin ihmisen tuskaa.

En ole kovin uskonnollinen ihminen, vaikka tunnustankin rukoilevani joka päivä ennen nukahtamista, äitini minut siihen opetti. Minulla on ollut elämäni aikani muutaman kerran kausia, jolloin olen pohdiskellut henkisyyttä enemmänkin, olen silloin tarttunut Raamattuun ja olen ollut vaikuttunut Jeesuksen sanoista ja teoista. Olen luullut tietäväni uskon asioista vähän enemmän kuin ihmiset keskimäärin tietävät, olen käynyt jopa jonkun kerran messussa ehtoollisella, vaikka siihen ei nyt vaaditakaan tietoa, vain uskoa.

Mutta toisin taitaa olla! Miten tietämätön sitä on omasta uskostaan?! Törmättyäni lukemattomia kertoja erilaisten lahkon edustajiin, nämä ovat selittäneet, että Jeesusta ja Pyhää Henkeä pitää osata erikseen pyytää sydämeen asumaan, ennen kuin voi edes kuvitella, että että ne voisivat johdattaa ja auttaa ihmisen elämää. Eli tuo tapahtuisi vasta sitten, kun on aikuinen, se olisi aikuisen ihmisen valinta. Mutta nyt saankin tietää, että Pyhä Henki laskeutuukin meihin jo kasteessa! Ja myöhemmin konfirmaatio on tämän saman armon pyytämistä elämään.

Olen kastettu ja konfirmoitu, olen perusluterilainen. Rippikoulua en olisi halunnut käydä, mutta onneksi äitini oli niin vanhanaikainen, että vaati minut niin tekemään. En kyllä ymmärtänyt rippikoulun opetuksista mitään, uskon asiat olivat minusta silloin kaukana, niin kuin olivat koko peruskoulun ajan. Ohi menivät opetukset kuin vesi hanhen selästä!

Ei rippikoulun opettajakaan ollut esimerkillinen... vanha pappi, joka vastusti naispappeutta, yritti kähmiä nuoria tyttöjä ja varasteli polvihousuissa kaupasta kahvipaketteja... Tunneilla käsiteltiin pääsiasiassa paikallisen kylähullun tempauksia ja kohtaamisia tämän papin kanssa. Yritä siinä rakentaa uskoa tuonpuoleiseen, köykäiset olivat nekin eväät, mutta lähtökohdat olivat omalla kohdallani sellaiset, ettei edes osannut vaatia parempaa.

Nyt kuitenkin olen helpottunut, kun uskontoni opettaa, että Pyhä Henki on vaikuttanut (mahdollisesti?) minussa jo lapsesta asti. Lapsena taisin jopa kuulla sen minulle puhuvan vai oliko se vain omaa sisäistä puhettani? Joka tapauksessa tunsin pienenä monta kertaa, kuin jokin isompi voima olisi ollut asialla, olisi auttanut minua. Vai kuvittelinko? Nykyään ei taideta enää uskoa Jumalaan eikä Jeesukseen, ei kasteta eikä käydä ripillä samaan tapaan kuin ennen. Kasteen tilalle ovat tulleet varpajaiset, joissa lapsi saa nimen...

Ajat ovat muuttuneet. Minäkään en kuule enää Pyhän Hengen ääntä, enkä huomaa sen johdatusta. Tunnen monesti eläväni vain omassa varassa, kaikki riippuu omasta selvitymiskyvystä. Jos alkaisin kuulla ääniä, luulisin olevani varmaan psykoosissa tai muut luulisivat, hoitoon minut ohjattaisiin... Eivätkö ihmiset, jotka uskoivat Jeesukseen, olleet ennenkin hulluja, Jumalan hulluja? Siksikö Jeesus ohjasi opetuslapsiaan rukoilemaan piilossa kammiossa ja tekemään ihmetekoja ihmisten keskellä? Kuka nyt tekee ihmetekoja? Pirkko Jalovaara? Pitäisi varmaan käydä joskus hänen tilaisuudessaan...Jospa minunkin uskoni elpyisi? Vai elpyykö se sittenkin, jos pyydän sitä rukouksessa?

Ihmeellisiä ovat uskon asiat, pakko niistä on selvää ottaa. Jukka Paarmakin on tohtoriksi asti väitellyt teologi. Viisas mies, viisaita ajatuksia ja tekstejä.