Ensi yönä siirrymme talviaikaan, kelloa siirretään tunti taaksepäin. Eli ensi yö on tunnin pidempi kuin tavallisesti, saa nukkua tai tehdä jotain muuta tärkeää tunnin enemmän. Minä luultavasti nukun. Tai sitten kääntyilen levottomasti ympäri sängyssäni ja katson välillä kelloa, että eikö jo ole aamu, voisi nousta ylös.

Olen herkkäuninen, nukun monesti huonosti ja joudun turvautumaan melatoniiniin tai jopa rauhoittaviin lääkkeisiin. Nukuin huonosti jo lukioaikana, silloin unettomuuteni alkoi. Koulu ahdisti, en sopeutunut lukioon vieraalla paikkakunnalla. Silloin en kuitenkaan puhunut kenellekään univaikeuksistani, en edes kotona puhunut niistä, kärsin hiljaa yksikseni. Suurin piirtein kerran viikossa nukuin hyvän yön ja se riittikin siihen aikaan, nuorena, oli voimia ja virtaa paljon. Luin läksyjen ohella paljon kirjallisuutta huvikseen, klassikkojakin, Steinbeckiä ja Shakespearea. Ja tein paljon käsitöitä! Aina oli jotain menossa, neuloin tai ompelin, itselle tai jollekin kotiväestä.

Elämäni muuttui paljon ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Nautin, kun ei tarvinnut enää päntätä eikä varsinkaan enää tarvinnut mennä kouluun! Istua kuin lapset pulpetissa ja viitata, jos tai kun tietää! Kuunnella opettajaa ja istua itse hiljaa. Taisin aika paljon olla poissa koulusta, vaikka siellä istuinkin, olin paikalla, mutta en läsnä, eräs opettaja minua siitä huomauttikin. Miksi Leena ei pidä meistä, mikä meissä on vikana? Miksi Leena on surullinen?

Teiniaika oli kärsimyksen aikaa, tuskaista ja ahdistavaa. Ja koulu vaati liikaa, tai minä vaadin itseltäni liikaa, kaikessa olisi pitänyt menestyä ja jos ei jaksanut, halutti lyödä läskiksi kaikki! Pakenin käsitöihin ja taiteeseen, luin ja maalailin ja piirtelin, uneksin, että minusta olisi tullut isona taiteilija, olisi vapaata ja luovaa kaikki! Kärsin siitä tiedon määrästä ja erilaisista kieliopeista, joita piti sulloa päähän. Ja kotielämä oli hankalaa, meitä asui iso porukka omakotitalossa, vain yksi veljistäni oli onnistunut luomaan itsenäisen elämän poissa kotoa. Me kolme muuta pyörimme kotona, siinä oli lisäksi veljen tyttöystävää ja siskon poikaa, riitoja riitti naisten välillä! Minä pakenin ilmapiiriä omaan huoneeseeni.

Yliopistoaikana uniongelmia ei aluksi ollut, mutta kun opinnot muuttuivat vaativimmiksi ja epäonnistuin oman alan löytämisessä, tuli uniongelmista ainainen murhe. Kuinka inhosin omaa alaani! Piti opetella ulkoa monimutkaisia laskukaavoja, joissa seikkailivat numerot, kreikkalaiset aakkoset ja abstraktit kuviot sikin sokin. Olisi pitänyt olla niin kurinalainen ja mielikuvitukseton, minusta tuntui, se oli kaukana todellisesta elämästä. En millään olisi jaksanut tehdä sitä mahdotonta työmäärää, joka matematiikan oppimiseen ja luovaan soveltamiseen vaadittiin! Ja vieläkin tuntuu, että en ole sinut oman alani kanssa, vaikka olen toistakymmentä vuotta paininut tilastollisten ongelmien kanssa työelämässä. Siksi stressaan varmaan nykyisinkin, en ole sopeutunut työni vaatimuksiin. Ja stressi vaikuttaa uneen, on vaikea saada unenpäästä kiinni tai heräilen muutaman tunnin välein. Ja koska koen monesti, että en ole omalla alallani, työni tuntuu olevan merkityksetöntä ja aikani valuu hukkaan, kun voisi tehdä tähdellisempääkin. Ja tietokoneohjelmasta, jota käytän, siitä tulee uusi versio joka vuosi, ja aina siinä on jotain uutta tai jotkin toiminnat ovat erilaisia eivätkä ohjelmat ole aina yhteensopivia taaksepäin. Virheitäkin niissä esiintyy. Koskaan ei tiedä, mitä ongelmia uudessa versiossa taas on. Mutta selviän kohtuu hyvin kuitenkin.

Olen tullut siihen tulokseen, että vasta eläkkeellä pystyn elämään sitä elämää, jota haluan, vapaana pakoista ja velvoitteista. Ellen sitten löydä elämälleni punaista lankaa sitä ennen, jotain, joka olisi tärkeää, tärkeämpää ainakin kuin omaan napaansa tuijottaminen ja vaivojen valittaminen. Jotain, joka veisi mukanaan vanhanakin. Veljelleni oli lääkäri todennut, että viidenkympin jälkeen, kun heräät aamulla, eikä jotakin paikkaa kolota, niin olet kuollut! Veljeni oli tehnyt raskaita töitä. Minulla ei ole vielä mitään fyysisiä vaivoja, mutta koputanpa puuta, ettei tulisikaan. Se tästä vielä puuttuisi! Olen onnistunut myös asunnon hankinnassa rauhallisessa talossa ja ympäristössä, kun opiskeluaikana jouduin asumaan vaikka minkälaisissa loukoissa, ja levoton ympäristö aiheutti myös unettomuutta. Oikeastaan on sääli, että vasta nykyisin minulla on kaikki mahdollisuudet alkaa toteuttaa itseäni, mutta olenko menettänyt suurimman osan kyvyistäni jo, kun tuntuu, etten saa mitään aikaan! Vai viekö työ ja arjen kuljettaminen eteenpäin voimani niin, etten jaksa enää?Toisaalta, onko minun pakko? Pärjään näinkin, hankin näinkin elantoni. Ehkä vaadin itseltäni taas liikaa...