Luin jostain tekstin, jossa sanottiin, että ihminen ei kehity, jos hän tekee aina vain sitä, mistä tykkää, jonka tekemisestä nauttii. Pitäisi pyrkiä edes välillä epämukavuusalueelle, että oppisi uutta ja kehittyisi.

Mietin itseäni tässä valossa. Minun jos kuka pitäisi olla varmasti kehittynyt, sillä koko urani työelämässä on ollut epämukavuusalueella työskentelyä! Samoin suurin osa opinnoista on ollut epämukavuutta, sillä tunsin olevani väärällä alalla toisesta opiskeluvuodesta lähtien. Miksiköhän näin on ollut?

Olin nuorena hyvin sisäänpäin kääntynyt, luin paljon kirjallisuutta, klassikoitakin, halusin itse lukea ja kokea, miksi joitakin kirjoja arvostettiin tavallista korkeammalle, halusin kehittää itseäni, oppia erottamaan hyvä kirjallisuus huonosta. Tein paljon myös käsitöitä, lapsesta asti minulla oli himo neuloa, virkata ja ommella vaatteita. Olin arka ja ujo, mutta samalla kai itsepäinen, kun en noudattanut muiden neuvoja, miten pitäisi elää.

Lukion jälkeen otin ensimmäisiä askeleita työelämässä, palkallisessa työelämässä. Olin ensin kahvitarjoilijana läheisen pikkukaupungin suuressa tavaratalossa, siis suuri ja suuri, se tuntui vain suurelta, koska silloin elettiin 80-lukua pienessä kaupungissa. En ollut koskaan nauttinut esillä olosta tai olemisesta monien ihmisten kanssa, en todellakaan, mutta siinä sitä oltiin kaatamassa kahvia ihmisten pahvimukeihin ja leikkaamassa kakkua kartonkilautasille. Ja olla kohtelias ja yrittää small talkia tuntemattomien kanssa. En ollut tottunut moiseen, mutta siinä sitä harjoiteltiin, ja kun olin nuori, sain varmaan paljon anteeksi.

Kahvitarjoilusta siirryin kesällä samassa tavaratalossa myyntityöhön, olin kesälomatuuraaja. Siinä sitä palveltiin taas asiakkaita ja heidän tarpeitaan, oltiin kohteliaita ja käärittiin kahvikuppeja ja lasimaljakoita pakettiin. Erityisesti kunnostauduin kuitenkin rahan laskemisessa eri valuuttakursseissa, kun piti vaikkapa asiakkaan dollarit muuttaa markkaan ja maksaa vaihtoraha takaisin dollareina. Vanhemmat myyjät alkoivat siirtää aina nämä laskemiset minulle, mutta ei näitä kertoja ollut kovin paljon. Mutta jotakin osasin minäkin, kun muuten olin sosiaalisesti kömpelö jännittäjä. Kai minä suoriuduin kuitenkin kesätöistä kohtuullisen hyvin, kun jatkossakin minulle järjestyi töitä samasta talosta ja myöhemmin toisella paikkakunnalla saman tavarataloketjun liikkeistä. Minun oli pakko sosiaalistua olemaan enemmän erilaisten ihmisten kanssa enkä vain istua nenä kiinni kirjassa tai sukankutimessa nauttien omasta seurasta.

Entäs opinnot? Matematiikka ja tietotekniikka... Matematiikassa olin aina ollut vahva, mutta en olisi halunnut siitä koko elämää, en todellakaan. Haaveilin edelleen jostain luovemmasta, jostain kiinnostavammasta, se olisi voinut olla kirjoittamista ja/tai filosofiaa. Vilkuilin toimittajakoulutusta, mutta en ollut pätkääkään kiinnostunut politiikasta. Ja filosofia, olisiko löytynyt töitä sille puolelle? Epäilin. Tietotekniikkaa luin sen vuoksi, että se tuntui ihan pakolliselta siihenkin aikaan, sitä tarvittaisiin melkein kaikkialla, vaikka en ollut koskaan ollut kiinnostunut pätkääkään tekniikastakaan. Siinä sitä oltiin, opiskelutkin oli pakkopullaa.

Kun sitten piti siirtyä koulutusta vastaaviin työtehtäviin, löysinkin itseni ensiksi atk-tuesta, minun olisi pitänyt hallita tietokoneet ja niiden ohjelmointi, osata itse ja opettaa muita vain parin kurssin perusteella! Koin monta tuskallista hetkeä alussa ja vielä myöhemminkin, mutta niin vain kehityin tässäkin vähitellen, ja matematiikka ja tilastotiede tuntuivat ihan tarpeettomilta aineilta. Kunnes vielä keski-iässä jouduin kaivamaan tilastotieteen uudelleen naftaliinista ja soveltamaan sitä tutkimusmaailman ilmiöden vertailuihin ja analysointiin. En kai koskaan ollut kuvitellut, että työskentelisin tutkijoiden parissa, auttaisin väitöskirjojen teossa yliopiston vaativimmassa ja menestyvimmässä tiedekunnassa, että minullakin olisi mahdollisuus väitellä, sitä jopa odotettiin ja odotetaan vieläkin minulta.

Olenko sitten kehittynyt? No, osaan varmaan tavallista kaduntallaajaa enemmän tilastotieteestä ja tutkimuksesta, mutta enpä enää tiedä tietotekniikasta, nuoret hallitsevat suurin osa sen varmaan minua paremmin. Mutta eniten olen ollut juuri kiitollinen tietoteknisestä taustastani, osaanpahan käyttää hyväksi erilaista tekniikkaa nykyäänkin, en pelkää sitä, niin kuin moni vanhempi nainen tuntuu pelkäävän. Muuta iloa en koe juuri työurastani olevan, paitsi tietenkin taloudellinen hyöty, olen työelämäkokeilullani kustantanut elämäni, maksanut laskut, velat, asunnon, matkat.

Mutta ei kai elämää ole tarkoitus kokonaan elää epämukavuusalueella, siihen tulokseen olen tullut. Siellä voi välillä piipahtaa, mutta kenellekään en suosittele samaa kuin itselleni. Kannattaa kuunnella ja tarkata itseään, mistä nauttii ja pyrkiä tekemään sitä. Silloin on paljon suuremmat mahdollisuudet menestyä, vaikka oma mieleinen laji olisi kuinka marginaalinen. Tuottaapa se iloa edes itselle.