Muistelen lukeneeni jostain ammatinvalinnan- tai uraohjeen, että kannattaa miettiä kolmea vaihtoehtoa: ensimmäinen, toinen ja kolmas, ja tuo kolmas vaihtoehto olisi kaikkein paras noista.

Minun ensimmäinen vaihtoehtoni 10-vuotiaana oli psykiatri sen jälkeen, kun surullisena tajusin, että ilmeisesti on mahdotonta olla noita, sellainen hyvä noita, jolla on yliluonnollisia kykyjä, joilla auttaa itseään ja muita. Olin kai jostain lukenut Freudista ja psykoanalyysista, jotka tekivät vaikutuksen minuun: psykiatrit olivat mielestäni luomakunnan viisaimpia ihmisiä, sellaiseksi minäkin tahdoin ja auttaa vaikeuksissa olevia ihmisiä. Selvitin psykiatrin koulutusvaatimuksia ja sehän tarkoitti pitkää n. 10 vuoden opiskelurupeamaa: ensin pitää lukea itsensä lääkäriksi ja sen jälkeen vielä erikoistua psykiatriksi. Mahdotonta, aivan liian pitkä opiskeluaika, mietin minä ja luovuin ajatuksesta.

Meni muutama vuosi aikaa ja varhaisteininä unelmoin varovaisesti kirjailijan työstä. Olisiko minusta siihen, olisiko kykyjä? Luin vapaa-ajalla silmäni pilalle kirjastosta lainaamiani kirjoja, minkä ehdin, ja äidinkieli sujui minulla koulussa kiitettävän hyvin ilman suuria ponnistuksia sen suhteen, se oli helppoa! Yläasteen opettaja ei kuitenkaan kannustanut minua ollenkaan kirjoittamiseen, hän ei kai erityisemmin pitänyt minun tyylistä eikä persoonallisuudesta, taisin olla liian kiltti ja lapsellinen. Hän ehkä oli itse vähän rivo ja vulgääri, olen sen jälkeen ynnännyt muistojani hänestä.

Sen jälkeen meni muutama vuosi, että haaveilin tavallisista naisten ammateista, kosmetologin tai kampaajan työstä. Ne kaatuivat kahdeksannella luokalla siihen, kun kävimme ammattikoulussa tutustumassa eri aloihin siellä. Kun lähestyimme kampaamopuolta, silmäni alkoivat vuolaasti vuotamaan ja kirvelemään erilaisista kemiallisista höyryistä, joita siellä leijui ilmassa. Olin niin allerginen. Niinpä nekin haaveet jäivät kuolleiksi ideoiksi, jos nyt olin ollut ihan tosissaankaan niiden kanssa, olinpahan vain kompannut kavereiden vaihtoehtoja.

Peruskoulu oli loppumassa minulla siihen aikaan, yksi vuosi olisi vielä jäljellä, enkä tiennyt yhtään, mitä opiskelisin ammatiksi. Opettajat alkoivat jo seitsemännellä luokalla painostaa minua jatkamaan lukiossa, minut otettiin puhutteluun yhdessä ja erikseen kaverini kanssa, että kyllä pitää lukioon teidän mennä, olisi pitänyt valita tiettyjä aineita meidän sitä varten, mm. saksa. Minä naureskelin, että no en varmasti mene. Yhdeksännellä luokalla jo syksyllä minä kuitenkin aloin kallistua lukion puoleen, kun en löytänyt itselleni parempaakaan vaihtoehtoa. Astma ja allergiat rajoittivat paljon ja kauppakouluun en halunnut mennä, koska en ollut lainkaan kiinnostunut kaupallisesta alasta. Siihen aikaan oli todella vähän vaihtoehtoja toisin kuin nykyään ja nekin vähät vaihtoehdot olivat sukupuolen mukaan hyvin rajoittuneita, ei olisi tullut mieleenkään, että olisin lähtenyt tekniselle alalle, siellähän oli vain juntteja poikia!

Aloin siis kaverini kanssa käydä peruskoulun jälkeen lukiota. Olin jo pari vuotta aiemmin innostunut matematiikasta koulussa ja olin saanut siitä helposti hyviä numeroita koko kouluajan. Lukiossa ekaluokalla minulla oli pitkä matematiikka ja pärjäsin siinäkin hyvin. Silloin välähti mielessä, että olisiko mahdollista lukea matematiikkaa yliopistossa jopa ja olla tutkija, tutkijahan olisi melkein kuin taiteilija, ajatukset saisivat liihotella ihan omissa sfääreissä! Se olisi luovaakin, ainakin välillä. En uskaltanut kenellekään kertoa, en edes päiväkirjalle näin suuruudenhullua ajatusta.

Mutta lukiovuodet olivat minulla rankkaa aikaa, kotona oli paljon riitaisia ihmisiä ja olisin halunnut muuttaa kotoa pois ja mietin jopa lukion keskeyttämistä monta kertaa. Vanha koulukaverinikin opiskeli lukiossa vain yhden vuoden ja siirtyi sitten kauppakouluun sihteerilinjalle. Lukiossa piti opiskella pakosti montaa vierasta kieltä, englantia, ruotsia ja saksaa, enkä koskaan ollut tykännyt kielistä. Kaiken lisäksi englanti ja ruotsi olivat pakollisia ylioppilaskirjotuksissa. Ja kaikki aineet piti siihen aikaa kirjoittaa kerralla, ei niitä voinut jakaa useammalle kaudelle, niin kuin nykyään on ollut käytäntö jo vuosia.

Aikani kului kielien opiskeluun ja matematiikka jäi lapsipuolen asemaan. En pitänyt matematiikan opettajastakaan ollenkaan, hän oli epäpäteväkin, suorittanut vain cumuja yliopistossa. Motivoin itseni kielten opiskeluun satsaamalla aineiden kirjoituksiin, lopulta kirjoitin aineita paremmin vierailla kielillä kuin äidinkielellä. Opettajat lukivat aineitani tunneilla ääneen ja kierrättivät niitä.

Kirjoitukset menivät lukion päättyessä hyvin, mikä oli ihme joillekin opettajille, olin paljon koulusta pois ja olin hyvin passiivinen oppilas, en juuri viittaillut tunneilla, katselin yleensä ikkunasta ulos.

Lukion jälkeen pyrin vähän sinne tänne, taidekouluun, arkkitehtilinjalle yliopistoon, toimittajakouluun, taidehistoriaa lukemaan, niihin oli pääsykokeet, joihin valmistauduin aivan liian köykäisesti.  En päässyt mihinkään enkä koskaan ole yrittänyt edes kahta kertaa samaan kouluun tai alalle, olen luovuttanut liian helpolla. Matematiikkaa pääsin lopulta opiskelemaan pelkillä todistuksilla, sinne otettiin opiskelijoita ylimäärin ja huonoillakin papereilla, sillä niin moni keskeytti matematiikan opinnot.

Soveltavan matematiikan puolelta lopulta valmistuin, vaikka monta kertaa vaihdoin pääainetta ja luin edelleenkin välillä pääsykokeisiin, olisin päässyt Helsingin yliopistoon lukemaan maantiedettä, mutta vanhemmat tekivät tenän minun suunnitelmille, he eivät voineet hyväksyä sitä, että lähtisin niin kauas. Tätä olen harmitellut monta kertaa elämäni aikana, etten mennyt Helsinkiin opiskelemaan...

Mutta niin vain tässä on käynyt, että kolmas vaihtoehtoni työurasta toteutui! Vaikka olen vain maisteri, minulla on tutkijan koulutus ja työni on tutkimusta tai tutkimusta palvelevaa. Ja ensimmäinen haavekin psykiatrin koulutuksesta ja työstä sivuaa minun nykyistä työtä, sillä olen tehnyt nyt yli 15 vuotta yhteistyötä psykiatrien, psykologien ja lääketieteen opiskelijoiden kanssa. On kyllä karissut ihailu ja liika arvostus psykiatrien työtä kohtaan. Hekin ovat vain tavallisia ihmisiä, heidän työ on enimmäkseen lääkereseptien kirjoittamista ja diagnoosien määräämistä, että asiakas saa tukea erilaisiin hoitoihin. En haluaisi itse olla leimaamassa ihmisiä sairaiksi... Psykiatrit voivat tehdä vääriä diagnooseja ihan niin kuin muutkin lääkärit. Enkä jaksaisi enää ainakaan tässä iässä ihmissuhdetyötä, kohdata vaikeita ihmisiä ja perheitä, tulehtuneita ihmissuhteita, jopa väkivaltaa tai sen uhkaa.

Toinen vaihtoehtoni, kirjailin työ tai joku muu taiteilija, sitä toteutan vapaa-ajalla pienimuotoisesti. Taide on hyvä harrastus!