Tänä vuonnakin oli viimevuotisen tapaan TraumaSummit, 11.-13.5. Tapahtuma on nyt ohi, mutta tallenteita voi pientä maksua vastaan katsella kahden kuukauden ajan.

Tapahtuma oli tänä vuonna mielestäni paljon parempi kuin viime vuonna, se sisälsi paljon harkittua asiaa ja tietoa sekä myös kokemuksellista lähestymistä sielun haavojen parantamisesta. Itseäni kiinnosti erityisesti Sari Yli-Juutin "Sotatraumat koskettavat tavalla tai toisella meitä kaikkia" ja Kati Sarvelan avauspuheenvuoro "Kuinka toipua yhteisönä traumasta ja väkivallasta".

Sotatraumoja pystyy käsittelemään rakentavasti ehkä vasta kolmas tai neljäs sukupolvi. Ensimmäinen sodan elänyt sukupolvi on yleensä vaiennut sodasta kokonaan, ja toinenkin sukupolvi on purkanut pahaa oloaan edelleen rankkaan työntekoon tai pullon kallisteluun, eivätkä ne ole vieraita tapoja suomalaisilla vieläkään: olemme ahkeraa suorittajakansaa raskaine huveineen. Kovalla työnteolla olemme kuitenkin rakentaneet hyvinvoivan Suomen, on lähes ilmainen koulutus ja terveydenhoito, vaikka olemme määrällisesti vain pieni kansa. Kaikkia meitä ja menneitä sukupolvia on tarvittu, että maamme on tässä tilassa, hyviä aikoja on ollut jo kymmeniä vuosia.

Kuulun itse vasta toiseen sodanjälkeiseen sukupolveen. Lapsuuteni elin maaseudulla, elämä oli köyhää, mutta se oli sitä tasaisesti kaikilla, ei ollut juuri rikkaita muita kuin opettajien lapset, jotka koulussa pyörivätkin keskenään, meitä köyhiä ei haluttu heidän leikkeihinsä. Ennen ei päässyt helposti vertailemaan omaa elämäänsä muiden parempiosaisten elämään, niin kuin nyt se on helppoa somemaailmassa ja tv:ssä. Toisaalta Suomessa tämän päivän köyhä on paljon rikkaampi kuin köyhä oli yli 40-50 vuotta sitten, elintaso on parantunut niin köyhällä kuin rikkaalla viime vuosikymmeninä. Erot sosiaaliluokkien välillä ovat silti kasvaneet, rikkaat ovat entistä rikkaampia.

Olen paljon muistellut mennyttä elämääni, johtuu varmaan iästäkin, olen kuin jonkinlaisella vedenjakajalla. Suurin osa elämää on eletty, varmaan se aktiivisin ja ahkerin vaihe. Olen siirtymässä reserviin. On tunne, että näin vähänkö sain aikaiseksi, miksi en yrittänyt enemmän, miksi hajotin itseäni niin moneen suuntaan, ja olenko ollut ihan väärällä reitilläkin? Miksi en haaveillut isommin, miksi en satsannut enemmän johonkin yhteen tavoitteeseen? Miksi en opiskellut enemmän, tehnyt väitöskirjaa?

Sitten muistan lähtökohtani. Ne eivät olleet kovin hyvät, oikeastaan aika surkeat. Ympäristöä myöten. Monella lapsuuden kaverillanikin oli paremmin asiat, olen aivan äsken tajunnut. Silti kukaan heistä ei lähtenyt edes lukioon, puhumattakaan yliopistoon. Tuskin minäkään olisin opiskellut ilman joidenkin opettajien suosituksia. Ja tunsin itseni vieraaksi lähipiireissäni, olin erilainen. Koko elämäni ajan olen tuntenut kuin uisin vastavirtaan. Nyt se vastavirta on toivottavasti muuttumassa suvannoksi. Se siinä vanhenemisessa taitaa olla kaikkein parasta.