Olen muistellut työvuosiani, kaikkia aikaisempia työpaikkoja, joissa olen ollut viidellä eri vuosikymmenellä, 1980-luvun alusta aina tähän päivään.

Miksihän hakeuduin kiireisiin ja tehokkuutta vaativiin töihin ihan alusta asti? Enkö keksinyt muuta? Olisin voinut säästää itseäni enemmän, säilyttää mielenrauhan. Oliko järkeä hakea töihin jonnekin lasten leluosastolle jouluapulaiseksi? Tai en minä sinne hakenut vaan minut ohjattiin sinne, kun kyselin talosta töitä. Ja se kesä hotellin siivoojana, josta älysin erota kolmen rankan viikon jälkeen siirtyäkseni vain toiseen hullunmyllyyn, R-kioskille, joka sattui olemaan kaupungin kiireisin. Ja ne monet illat, viikonloput ja joululomat, jotka työskentelin marketin kassalla, kiireisimpinä aikoina kassoille oli niin pitkät jonot, ettei jonon päätä näkynyt, jonot taisivat olla jopa kymmeniä metrejä. Siinä täytyi pää pitää kylmänä, kun naputteli kassaan tuotteiden koodit ja hinnat unohtamatta päivän, viikon tai kuukauden ale-tarjouksia. Ja ne asiakkaiden huomautukset: Tämä oli tarjouksessa! Kun sama tuote oli ollut liukuhihnalla varmaan jo sata kertaa, niin eihän sitä toki muistaisi tai kassa yrittäisi vetää asiakkaan kiusaksi tuotteesta normaalihinnat talon eduksi.

Entäs sitten, kun pääsin kiinni muka oman alan töihin, pääsinkö helpolla? Ajauduin jotenkin mikrotueksi, jossa myös piti olla nopea selvittämään asiakkaiden ongelmia. Ystäväni kuvasi jo aluksi työtäni ja opintojani sekopäätieteiksi, olin sekopäätieteiden maisteri. Oman alan töitä oli vähän asuinpaikkakunnallani, ja piti ottaa vastaan sitä, mitä oli tarjolla. Monet opiskelukavereistani lähtivät parempien töiden perässä muualle.

Ja ne työpaikat ja kohtelu! Yksityisellä puolella asiat olivat paremmin, mutta yliopistot ja sairaalat, välttäkää niitä, jos vain suinkin pystytte ja varsinkin, jos ette ole aggressiivinen ja kilpailuhenkinen tai teillä ei ole paksua nahkaa! Ei edes tohtorin tutkinto välttämättä auta, että saisi tasaveroisen ja arvostavan kohtelun.

Olen tuntenut itseni monesti niin hyväksikäytetyksi ja nöyryytetyksi, että todella mietin, mitä teen, missä tulee raja vastaan. Ikäni puolesta alan olla onneksi siinä tilanteessa, että ei ole enää pakko paljon mihinkään. Tavoitteeksi asetan, että yritän päästä eroon jatkuvasta kiireen ja paineen tunteesta, siitä, etten ehdi tai pysty tekemään niin hyvää työtä kuin haluaisin. Jos olisin nuori, tekisin elämässäni kaikki toisin.