Äidin kuolemasta tulee tänään 14 vuotta. Varhain aamulla terveyskeskuksen vuodeosastolta ilmoitettiin meille, että äiti tekee nyt lähtöä. Siskon kanssa otettiin taksi ja ehdittiin hyvästellä äiti ja olla saattamassa häntä kädestä pitäen kuoleman rajan tuolle puolelle.

Siitä lähtien vappua on sävyttänyt surullinen tunnelma. En ole kyllä koskaan nauttinut juopuneiden örvellysjuhlista, juhannus on toinen sikajuhla, jolloin ryypätään ja tapellaan. Siihenkin juhlaan liittyy minulla surullinen muisto, lähimmäisen itsemurha. Siitä on jo pitkä aika, mutta se sattuu yhä, kun se tulee mieleen. Nuoren ihmisen poismeno oman käden kautta on musertava ja lamauttava isku lähipiirille. Siitä ei taida toipua oikein koskaan, sen kanssa pitää vain yrittää elää. Tuolla tapahtumalla on ollut minun elämääni kauaskantoinen vaikutus ja seuraus.

Vappuun en ole valmistautunut muuta kuin hyvällä ruoalla ja herkuilla, kuohuviinikin on jäänyt hankkimatta, kun en ole sateeseen halunnut mennä kastumaan. Huomenna vielä ehtii, jos sade taukoaa, mutta mikään pakollinen hankinta kuohujuoma ei ole. Ja alkoholiton versio käy oikein hyvin.

Niin siinä sitten kävi, että Suomesta tuli 4.4. NATOn 31. jäsenmaa. Toivottavasti saamme nyt uhkaavassa tilanteessa muilta länsimailta apua, ettemme jää yksin suuren vihollisen armoille. Epäilen kyllä sitäkin, riippuu, kuka USAn johdossa on. Olen jotenkin pessimistinen tulevaisuuden suhteen. En näe mitään hyvää tapahtuvan seuraavaan kymmeneen vuoteen meillä kotimaassa, ainakin nyt näyttää siltä. Koko maailma taitaa kärsiä koronakrapulasta. Pandemiaa ei taidettukaan hoitaa oikein, tehtiin virheitä, jotka huomataan nyt jälkeenpäin. Ja Venäjä näyttää hakevan kansainvälistä suurta konfliktia. Mitä tapahtuu, jos se ei siinä taistelussa pärjää haluamallaan tavalla? Voiko se tuhota koko maailman, toimia kuin terroristi, tappaa niin monta kuin pystyy, itsensä siinä mukana? Eivätkä venäläiset ole kuin ranskalaiset, eivät nouse barrikadeille osoittamaan mieltä vallanpitäjien raaoistakaan teoista. Samanlainen kuri on Kiinassa. Ei uskalleta. Voi mennä henki.

Nuoruudessa syytin minäkin monen muun tavoin sodista ja muusta pahasta väkivaltaisia elokuvia. Ei väkivalta elokuvista johdu. Ne vain esittävät totuuden meistä ihmisistä. Olemme aggressiivinen ja väkivaltainen laji. Vallanhimoinen ja ahne, pahuutta täynnä. Olen seurannut antisemitismistä kertovaa historiasarjaa ylellä. Se antaa lohduttoman kuvan meistä ihmisistä. Eivät juutalaiset ole sen sotaisempi kansa kuin muutkaan ovat olleet, muut kansat ovat samanlaisia. Se selviää Vanhaa Testamenttia lukemallakin. Ja historiasta. Mutta tuo juutalaisten leimaaminen syntipukiksi kautta aikain vähän kaikkialla ovat pitäneet juutalaisen kansan olemassa omana erityisenä kansana, vaikka se on ollut hajallaan maailmalla. Sillä ei ole kotia oikein missään. Missään se ei saa elää rauhassa. Aika hirveä kohtalo.