"Niin viimeinkin, tähti syttyy viimeinkin, nyt kaipaan kaiken jälkeen, sitä kaipaan yöni jälkeen." Hectorin Herra Mirandos

Ehkä tosiaan tunnelin päässä näkyy nyt valoa, eikä se toivottavasti ole vain vastaan tuleva juna. Tänään on poikkeuksellisen hyvä päivä, enkä edes nukkunut yötä hyvin. Tämä johtuu varmaan kesään kääntyvästä keväästä ja lämpimästä päivästä. Siivosin tänään parveketta ja imuroin lattioita. Tuli siistiä. Olkoon, että on sunnuntai ja äitienpäivä.

Luin eilen Juhani Mattilan kirjaa uupumuksesta. Mattila on psykiatri ja kokemusta on alalta kymmeniä vuosia. Uupumuksen syistä Mattila nosti merkityksettömyyden tunteen ja sen, ettei saa työstään arvostusta. Masennus oireilee monesti samalla tavalla, mutta uupumus oli Mattilan mukaan vakavampaa ja kokonaisvaltaisempaa, se voi olla vielä pahempaa  kuin masennus. Kirja on minulla vielä kesken, mutta hyvä kirja se on, luen sen varmasti loppuun ja merkkaan sinne parhaita kohtia. Aikaisemmin olen lukenut Mattilan kirjan Nöyryytys, joka käsitteli häpeää. Sekin oli hyvä kirja, luin sen loppuun melkein yhdeltä istumalta.

Olen kipuillut paljon juuri merkityksettömyyden tunnetta. En koe työtäni merkitseväksi, en tunne siihen minkäänlaista intohimoa. Se on ollut vain rahanansaintakeino, mutta tärkeää se on ollut juuri siksi. Vaikka olen uskonnollisuuteen taipuvainen, en silti uskalla heittäytyä elämään vain pyhällä hengellä. Taloudelliset realiteetit ovat minulle päivänselvät, minua ei kukaan elätä eikä ole elättänyt, on ollut pakko itse huolehtia taloudellisesta selviämisestä. Nyt alkaa tulevaisuuskin olla turvattu, siitä olen kiitollinen, että olen jaksanut tähän vaiheeseen asti. Yhtä helvettiä se on monesti ollut, mutta olen kestänyt.

Töissä alkaa olla pitkästä aikaa helpompaa, kun koko kevät on ollut paineita. Huhtikuussa meiltä väitteli yksi tutkija tohtoriksi, ja viime viikolla saatiin yksi artikkeli arvostettuun hyvään lehteen. Toinen artikkeli on korjausten jälkeen arvioitavana vielä. Kaikessa olen ollut mukana. Sain jopa kiitosta osuudestani, mikä on epätavallista, meillä paistaa yleensä  kaikin tavoin työni arvostamattomuus. Nimeni on monta kertaa jätetty pois julkaisuista, joihin olen tehnyt työtä. Näyttää varmaan ulkopuoliselta siltä, etten saa mitään aikaiseksi. Olkoon, kohta tälle paskalle tulee loppu.

Talvella olin kaksi kuukautta luovan kirjoittamisen kurssilla. Olipahan voimaannuttava kurssi. Ihania ihmisiä pitkästä aikaa jossakin. Sain kannustavaa palautetta kirjoituksistani, vaikka aiheet olivat minusta vaativia enkä ole harrastanut kirjoittamista pitkään aikaan. Luulin, että kykenisin kirjoittamaan vain päiväkirjatyyliin tekstejä, mutta fiktio sujuikin minulta yllättävän hyvin, paremmin kuin omaelämäkerrallinen. Kunhan jään eläkkeelle, käytän aikaani varmaan kirjallisuuden lukemiseen ja kirjoittamiseen. Unohdan matematiikan ja selfhelpit.

Kotiin hankkimani laajakaista ja digiboksi ovat tuoneet myös helpotusta elämään. Netti toimii hyvin ja nopeasti, ja olen nauhoittanut telkusta itselleni tärkeitä ohjelmia, vaikka juuri tätä pelkäsin, että ruutuaika vain kasvaisi digiboksin myötä. Jo talvella hurahdin true crimeen, en käsitä, mikä ihmeen synkkyyden jano minuun on iskenyt, kun olen aina vältellyt sitä sen ahdistavuuden ja masentavuuden takia. En ole kestänyt. Nyt oikein kahlaan siinä. Tässä on jotain samaa kuin nuoruuden aikaisessa kauhuelokuvien töllistelyssä. Saako niistä adrenaaliryöpyn? Tuntee olevansa elossa? Sen ainakin on oppinut, että pahoja ihmisiä on olemassa, jopa lähipiirissä, ei pidä olla sinisilmäinen. Sen kyllä olen luullut tietäväni aina, ehkä se on unohtunut ja kaipaa päivitystä, olen muuten liian turvassa.