tiistai, 5. marraskuu 2019

Käsityöt: neulominen ja virkkaaminen

Asioita, joista pidän 8/10

 

IMG_20191026_134645.jpg

 

Muistan vieläkin, kuinka pienenä natiaisena kerjäsin äitiä ja siskoani opettamaan minulle neulomista ja virkkaamista, mutta eivät he tainneet onnistua siinä, opin ne vasta koulussa, ja lapasesta se lähti heti, ihan kirjaimellisestikin! Toisella luokalla koulussa neuloin ainakin lapaset ja mollamaijan, sitä ennen taisivat käsityöt olla vohvelikankaan kirjailua ristipistoilla ja laakapistoilla. Niistä en kuitenkaan kauheasti innostunut. Virkkaamista opeteltiin muistaakseni patalapuilla.

Kotona virkkasin aluksi patalappuja ja liinoja äidille. Lapasia, sukkia ja pipoja neuloin, itselleni tai muulle kotiväelle. Ensimmäinen isompi työ oli ponchon virkkaaminen isoäidinneliöistä itselleni 10-vuotiaana. Se on vieläkin minulla tallessa. Vihreä lanka loppui siitä kuitenkin kesken, ja uutta kerää odotellessa taisi mennä yli vuosi, ennen kuin pääsin viimeistelemään työn loppuun.

Iän myötä kokeilin kaikenlaista neulomista, ihan etsin haasteita, mitä osaan ja mihin pystyn. Tein kuvioneuleita, kohoneuleita, pitsiä ja intarsianeuletta puseroihin, neuletakkeihin, pipoihin, sukkiin ja lapasiin itselleni ja muulle kotiväelle, lähinnä äidille, siskolle ja siskon pojalle. Harmittaa, että olen hävittänyt suurimman osan tekemistäni neuleista. Enää en jaksa niin suuritöisiä neuleita tehdä, mitä nuorempana - nykyään neulon lähinnä pipoja, kaulureita, tossuja ja lapasia, itselleni tai lahjaksi kavereille. Virkkaaminen on jäänyt lähes kokonaan, viimeksi virkkasin soikean maton neulelangasta kylpyhuoneen lattialle.

Joitain käsitöitäni on onneksi kuitenkin säilynyt: jo mainitsemani poncho, vaaleankeltainen korinpohjaneule itselleni, äidille neuloin joskus vaalean pitsi- ja palmikkopuseron sekä Lapin lapaset.

 

IMG_20191026_134802.jpg

 

IMG_20191026_134430.jpg

 

IMG_20191106_101820.jpg

maanantai, 28. lokakuu 2019

Käsityöt: ompelu

Asioita, joista pidän 9/10

 

IMG_20191020_135759.jpg



Ennen kouluikää se jo alkoi, tavaton kiinnostus ja innostus seurata äidin puuhailua ompelukoneen ääressä! Vaikka äiti kuinka varoitti, että ei saa koskea, ei saa työntää sormea neulan alle, ei saa mennä koneelle sillä aikaa, kun hän itse on muualla tekemässä jotain muuta tärkeää. Varoittelut olivat aivan kuin vain olisi heittänyt bensiiniä liekkeihin, oli ihan pakko päästä koskettelemaan vanhaa poljettavaa Singeriä ja kankaita, joita äiti ompeli sillä.

Aika pian ompelin jo nukeille vaatteita pienistä kankaiden jätöspaloista. Ja jo ala-asteella rentouduin vanhan kotitalomme vintillä peuhoen vanhoja syrjään heitettyjä vaatteita, pieniksi menneitä tai rikkikuluneita ja suunnittelin, mitä niistä voisi tehdä: oi, mitähän tuostakin saisi aikaan! Äiti kielteli minua ottamasta mitään vintin kankaista, hän ne oli sinne kerännyt matonkuteiksi, hän kutoisi niistä vielä mattoja!

Onneksi siskoni oli siinä iässä, että osteli ja teetätti vaatteita itselleen tuhkatiheään ja hylkäsi vanhoja. Minä niistä pienensin vaatteita itselleni, näin sain helposti esim. muodikkaita leveälahkeisia samettihousuja tai hameita eri värisinä versioina useita kappaleita. Kai olin koulussa oppinut jotain vaatteiden ompelusta ja sovelsin oppeja rohkeasti käytäntöön turhia nipottamatta. Ja oli minulla käsityölehtien kaavoja, joiden mittoja sopivasti muokkasin oman kokoisiksi.

Opiskeluaikana taisin suurimman osan vaatteista tehdä jo itse. Se oli halvempaa kuin valmisvaatteet kaupoissa siihen aikaan, ja koska olin tosi laiha ruikale, sain tällä tavalla itselleni parhaiten sopivat vaatteet joka kohdasta. Ompelin housuja, hameita, housuhameita, mekkoja, puseroita, takkeja. Ja äiti aina muisti varoittaa, että "älä nyt leikkaa kangasta väärin"! Äiti ei ollenkaan tykännyt käsityöharrastuksestani, pelkäsi kai, että minusta tulisi ompelija, kuten oli hänen kälynsä, ja tämähän joutui vaikeuksiin taloudellisesti, koska allergisoitui pölylle ja sairastui astmaan, eikä voinut enää jatkaa ammattiaan. Minulla puolestaan oli jo 6-vuotiaana diagnosoitu astma ja olin allerginen vaikka mille, eli äidin huoli oli aivan aiheellinen.

Enkä tehnyt vaatteita vain itselleni vaan ompelin äidille ja siskollenikin jotain aina välillä, pyynnöstä tai pyytämättä. Nautin kangaskaupoissa kiertelystä miettien, mitä saisi mistäkin kankaasta tehtyä.

Joitakin ompelemiani vaatteita olen säilyttänyt odottamaan, jos laihtuisin vielä niihin sopivan kokoiseksi. Tänä syksynä toin varastosta yli 20 vuotta vanhan turkinkin yläkerran vaatekaappiin sovitettavaksi, jos kehtaisin vielä sitä käyttää. Se mahtuu päälleni edelleen yhtä hyvin kuin ainakin kymmenen vuotta sitten, kun olen viimeksi sitä käyttänyt. Takki oli aika näyttävä, vaikka kankaana sitä ylenkatsottiin, kangaskaupan myyjä ja siskonikin. Kun sain turkin valmiiksi, niin kyllä oli sovittajia ja ottajia sille. Luulipa joku ravintolaillan päätteeksi taksijonossa, että miesystäväni oli ostanut minulle tuon turkin!

Nykyisin ompelen enää harvemmin vaatteita kenellekään, vaikka hyviä vanhoja kankaita on kaapin hyllyllä vino pino. Lähinnä ompelen verhoja tai korjaan vaatteita itselleni tai kaverille. Mutta olen joskus saanut kuin vahingossa tunnustusta joltakin, että jos hän osaisi ommella vaatteita, niin hän laittaisi garderobin uusiksi joka vuosi!

 

 

 

IMG_20191027_085138.jpg

 

perjantai, 18. lokakuu 2019

Entisöinti

Asioita, joista pidän 10/10

 

IMG_20191018_214329.jpg

 

Noin kaksikymmentä vuotta sitten entisöin vanhan kaapin, jonka vanhempani olivat hankkineet joskus 1950-luvun taitteessa tai alussa. Meillä oli kalusteita koko sarja tätä mallia: oli ruokapöytä, tuolit, nojatuolit, sänky, sohvapöytä ja tämä kaappi. Täyspuuta ja loimukoivu pinnoite kaikissa. Me villit lapset teimme niille tuhoa kukin vuorollaan, pojat pahiten. Tuolit ja nojatuolit jouduttiin hävittämään, ja äiti maalasi jäljellä olevat huonekalut 1970-luvulla kirkkailla väreillä, tämän kaapin äiti maalasi vihreäksi, sängyn punaiseksi ja pöydät vaniljan valkoisiksi.

Sain itselleni pelastettua tämän kaapin vuosituhannen loppupuolella ja vein sen kansalaisopistoon entisöintikurssille, jossa aioin entisöidä sen. Opettaja katsoi kaappia vähän viistoon, ei arvostanut sitä ollenkaan, mutta neuvoi minulle, että ensin pitäisi maali poistaa ja sitten hioa kaikki pinnat. Kävin ostamassa työkaluja ja tarvikkeita läheisestä remonttitarvikekaupasta. Entisöintikurssi pidettiin kerran pari kuukaudessa aina viikonloppuisin, perjantai-illasta sunnuntaihin. Kun sain maalin poistettua kaapin pinnasta, opettajakin innostui kaapista. Kertoi tällaisten huonekalujen historiaa ja alkuperää, kertoi, että puu on loimukoivua, ja että kaappi oli, muistaakseni, valmistettu Suomessa.

Minulla meni monta viikonloppua kaapin työstämisessä, en lukuvuoden aikana ehtinyt muuta kursilla tehdä. Hiominen oli iso homma, saada puunsyihin uponnut vihreä maali pois ja varoa kuitenkin, ettei hio liian syvälle. Petsauksen tein muistaakseni kolmesti  tärpätillä ohennetulla petsilakalla. Tarkin vaihe oli vaaleiden lehdykkäkuvioiden ja hentojen ovia kiertävien kasvinvarsien kaivertaminen petsin alta näkyviin. Lopuksi lakkasin kaapin.

Kaappi on kaunis muisto meidän vanhasta kotipaikasta, vanhemmista ja meidän koko perheestä. En ollut koskaan ennen entisöinyt mitään, mutta tykkäsin hommasta niin paljon, että muutaman vuoden tauon jälkeen ostin osto- ja myyntiliikkeestä vanhan funkkispöydän, jossa kannessa oli suuri läikkä, josta oli lakka ja petsi pahoin tuhoutunut, ja hilasin sen taas samaan kansalaisopistoon entisöintikurssille. Opettajakin oli sama kursilla. Pöydässä ei ollut niin suuri työ kuin kaapin kunnostamisessa. Vaativin vaihe oli kannen lakkaaminen: kun olin saanut petsattua pöydän mieleisen tummaksi, lakkasin pöytälevyn kolmeen kertaan, aina välillä piti vesihioa kansi sileäksi, että pinnasta tulisi kiiltävä ja kaunis.

Olisin entisöinyt enemmänkin huonekaluja, mutta kotonani ei olisi ollut enää tilaa niille. Entisöintikurssilla oli mukava tunnelma, kaikki siellä olivat ahkeria käsityöläisiä. Pidimme lauantaisin ja sunnuntaisin aina nyyttikestejä työtilassa, sillä lähellä ei ollut mitään avoimena ollutta ruokapaikkaa, niinpä jokainen toi jotakin evästä kotoa, ja söimme kurssipaikalla niitä yhdessä. 

IMG_20191015_114015.jpg

 

keskiviikko, 11. syyskuu 2019

Lisää kuntoilusta sykemittarin kanssa

Maaliskuussa hankin Polarin fitness-mittarin A370 ja olen käyttänyt sitä säännöllisesti eli miltei jatkuvasti alusta lähtien. Kuukauden päivät olen myös antanut olla jatkuvan sykkeen mittauksen päällä rannekkeessa, vaikka se kuluttaakin paljon akkua, ja joutuu lataamaan ranneketta melkein joka päivä.

Mitäkö on tapahtunut reilussa puolessa vuodessa?

Jo helmikuussa aloitin lyhyiden HIIT-treenien (High Intense Interval Training) harjoittamisen kahdesti viikossa. Tässä minun HIIT-versiossa haarahypyt ovat raskain osa, alussa ja lopussa treeniä teen minuutin ajan haarahyppyjä niin nopeasti kuin jaksan, vastaavat minusta kutakuinkin naruhyppelyä vaativuudeltaan. Aluksi tuntui jo 50 hyppyä ylivoimaiselta, happi tuntui loppuvan ja jalat väsyivät ennen aikojaan. Parin treenin jälkeen oli pakko helpottaa viimeistä haarahyppyminuuttia, polvet eivät kestäneet rasitusta. Niinpä olen viimeisen minuutin puoleksi juossut paikallaan ja puolet tehnyt haarahyppyjä.

Kun sain sykemittarin treeniin mukaan, se vilkkui maksimisykkeellä punaisella tai kovatehoisella keltaisella nopeasti ja pitkään. Myös kävelyllä ja voimaharjoittelussa syke nousi lähelle maksimia helposti, ja minulla olikin paljon kovatehoista tai maksimiharjoitusta kaikissa liikuntasuorituksissa ensimmäisinä kuukausina. Päivän suositeltu liikunta-annos täyttyi myös helposti ja nopeasti, nousipa välillä kolminkertaiseksi tai jopa viisinkertaiseksi. Asetuksissa minulla on kaikista vähäisin vaatimus liikuntaan, kun olen istumatyöläinen, töissä tulee vähän liikuntaa.

Parin, kolmen kuukauden jälkeen pystyin jo hyppäämään yli 60 haarapyppyä minuutissa ja puolen vuoden päästä syyskuussa lepoviikon jälkeen hyppäsin jo 75 hyppyä minuutissa! Sykekään ei nouse enää helposti punaiselle maksimialueelle tai edes keltaiselle tehoalueelle millään liikuntasuorituksella. Tätä olen vähän ihmetellyt, onko se hyvä merkki vai huono, mitä jos olenkin "ylikunnossa", syke ei jaksa enää nousta korkealle tehokkaalle alueelle? Välillä tuntuu, että en saa itsestäni kaikkia tehoja irti, on vähän kuin tervassa taapertaisin. Silti suoritukset ovat parantuneet. Eli olisiko kuntoni parantunut säännöllisten treenien ansiosta, tätä toivon.

Olen myös mittaillut verenpainetta silloin tällöin, koska minulla on ollut sydämen tykyttelyä ja rytmihäiriötuntemuksia aika usein. Verenpaine oli joskus vähän korkealla, alapaine n. 80 tai yli, yläpaine monesti lähenteli 130 tai oli ylikin. Pitkään olen nyt kuitenkin saanut paljon alhaisemmat lukemat, alapaine lähentelee 70 tai on vähän yli ja yläpaine nousee harvoin yli 120, vaikka kuinka olisi nukkunut huonosti yön ja tuntuisi vaikka miltä. Syke on myös alentunut reilusti niin paljon, että ei ole tarvinnut ottaa betasalpaajia tykyttelyyn.

Paino on myös pudonnut kaksi kiloa tänä vuonna.

Jos sykemittari on auttanut minua liikkumaan enemmän ja parantamaan kuntoani, niin eipä ole ollut huono investointi! En ole tarvinnut muuta personal traineria. Ehkä pitää kuitenkin välillä vaihtaa liikuntaohjelmia, tehdä erilaisia liikkeitä voimaharjoittelussa ja HIIT-treenissä. Niitä on netit ja lehdet täynnä erilaisia vaihtoehtoja.

Mutta on toinenkin elämäntavan muutos, joka on voinut vaikuttaa tuloksiini. Olen vähentänyt viinin juomista viikonloppuisin keväästä lähtien. Ei se ole ollut koskaan kyllä suurta kulutusta, yleensä korkeintaan kaksi lasillista viiniä ruokailun yhteydessä lauantaina tai sunnuntaina. Olen siirtynyt vähäalkoholisiin viineihin ja oluen olen vaihtanut ykkösolueeseen, jos sitä juon.

Aion jatkaa samaan tyyliin edelleen, pidän kuitenkin enemmän lepopäiviä ja jopa lepoviikkoja. Ja vaihtelen ohjelmia välillä, ettei keho totu liikaa samoihin suorituksiin. Harmittaa vähän, etten satsannut heti aluksi parempaan sykemittariin/äly-/urheilukelloon, kuin tähän jo vähän vanhaan malliin Polarilla. Pidin näitä vähän pilipalilaitteina, mutta ovat osoittautuneet mainettaan paremmiksi ainakin minun mielestä ja kokemuksen myötä.

 

tiistai, 30. heinäkuu 2019

Mitä tekisin toisin, jos olisin nuori

Nuorena olin humanisti-taiteilija, joka haistatti pitkät rahalle ja talousasioille, ei kiinnostanut pätkääkään omaisuuden haaliminen tai korkeapalkkaiset ammatit ja vaikutusvaltaiset asemat yhteiskunnassa. Olin kapinallinen oman tien kulkija, joka tuli toimeen vähällä ja oli vähään tyytyväinen. Olin vapaa eikä minua rahalla ostettaisi! Minä en riistäisi ketään eikä minua riistettäisi rahalla. Halveksin ihmisiä, joille raha ja sen kerääminen oli elämän tärkein asia, ja jotka halusivat näyttää menestymistään muille arvokkailla merkkituotteilla. Ajattelin, että ihminen, jonka pitää pönkittää egoaan luksustuotteilla, omaa vain hirveän huonon itsetunnon, joka ei paranisi ulkoisella pöökäämisellä - olikohan tällaista ressukkaa peräti kaltoinkohdeltu lapsuudessa, mikä olisikin sitten vaikka minkälaisen persoonallisuushäiriön taustalla! "Moni kakku päältä kaunis, vaan on silkkoa sisältä", kuvasi hyvin ajatteluani.

Vaikka pidinkin rahaa vain likaisena hyödykkeenä, minulla silti yleensä oli aina rahaa, ei paljon, mutta riittävästi, tulin toimeen sillä. Osasin hoitaa raha-asiani mallikelpoisesti, johtuikohan siitä, että olin huolellinen ja tarkka luonnontieteilijä, osasin laskea, opiskelinhan matematiikkaa. Kävin välillä töissä, nostin opintolainaa ja sain opintotukea. Koskaan ei tarvinnut kerjätä lainaa kavereiltani, päinvastoin, lainasin joskus muille rahaa, mutta koska takaisin maksu oli monelle ongelmallista, tein jossain vaiheessa päätöksen, etten koskaan enää lainaa rahaa kenellekään. Voisin lahjoittaa pikkusummia tai ostaa jotain lahjaksi tarpeellista, mutta suurempia summia en lainailisi parhaalle ystävällekään. Yleensä se on raha, josta ne suurimmat ja pahimmat riidat tulevat parisuhteessakin, sen takia monet avioparit eroavat toisistaan.

Nuoruudesta on nyt kulunut aikaa monia vuosia, kymmeniä vuosia... mitä nyt sanoisin nuorelle itselleni suhtautumisesta rahaan ja sen käyttöön?

Raha on niin kuin tuli, hyvä renki, mutta huono isäntä. Jos rahaa on niukasti, elämä on hankalaa monella tavalla, kaukana ollaan vapaudesta. Rahan puutteellakin voi ihmistä hallita, se se vasta vapauden riistoa voi olla, jos pitää koko ajan miettiä, miten eläisi, että säilyy hengissä, miten saa rahat riittämään! Oli ihan hyvä asia, etten nuoruudessa tehnyt rahasta ja sen haalimisesta koko elämän suurinta maalia. Mutta olisin voinut elää järkevämmin silti. Miksi en säästänyt käsirahaa omistusasuntoa varten ja hankkinut edes pientä yksiötä sen sijaan, että maksoin vuosikausia vuokraa vähän sinne sun tänne? Vuokriin on uponnut ainakin yhden asunnon verran omalta osaltani. Samoilla rahoilla olisin maksanut omaa kuin vuokra-asuntoa! Isäni joskus otti esille oman asunnon hankinnan, hän olisi varmasti auttanut minua siinä, mutta olin niin ylpeä, että en antanut isäni auttaa minua. En halunnut olla kiitollisuuden velassa vanhemmilleni. Minulle oli hyvin tärkeää tulla omillani toimeen. Ja en ollut aina varma, mistä saisin työpaikan, joutuisinko muuttamaan muualle, ehkä kauaskin, en halunnut omistusasunnosta riesaa, vuokra-asunnosta olisi helpompi päästä eroon.

Toinen asia, joka harmittaa nuoruudessani, on, että tein monta vuotta töitä huonosti palkatuissa sesonkitöissä, marketin kassalla, kaupan ruuhka-apulaisena tai lomittajana. Miksi en ollut kunnianhimoisempi ja hakenut oman alani töitä aiemmin? Siinä tekisin nyt toisin.

Nuoruudessakin minä säästin, mutta vain määräaikaistalletustileille jotakin isompaa hankintaa varten, kuten tietokonetta tai puhelinosaketta varten. Silloinkin oli nuorille mahdollisuus asuntosäästämiseen, johon en harmikseni alkanut. Osakkeita olisi voinut myös silloin ostaa, mutta se oli siihen aikaan paljon työläämpää kuin nykyään, minulle ihan utopiaa. Jos nyt olisin nuori, säästäisin varmaan rahastoihin säännöllisesti rahaa, kuten nyt vanhempana olen tehnyt useita vuosia. Talousasiantuntijatkin suosittelevat indeksirahastoja, joissa on pienet kulut, mutta ne tuottavat monesti vähintään yhtä hyvin kuin aktiivisesti hoidetut rahastot, monesti paremminkin. Pankkitileillä korot ovat nykyään nollassa eli rahan arvo käytännössä alenee. Rahastojen arvot yleensä nousevat jo muutamassa vuodessa useita prosentteja, jopa kymmeniä prosentteja, puhumattakaan mitä nousu on vuosikymmenten aikana! Ja sijoittamisesta on tehty helppoa, siihen ei tarvita edes pankissa käyntiä, riittää, että on pankkitunnukset johonkin pankkiin. Sijoituksia kannattaa hajauttaa sekä ajallisesti että maantieteellisesti. Nykyään luen talousuutisia yhtä suurella mielenkiinnolla kuin työnkuvaanikin kuuluvaa psykologiaa tai ilmastonmuutokseen liittyviä uutisia. Kaikki ne ovat merkitykseltään suuria ja ajankohtaisia vaikuttajia tänä päivänä, ne koskettavat meitä kaikkia, nyt ja tulevaisuudessa. Viisas varautuu ennakkoon ja ottaa selvää.