perjantai, 14. huhtikuu 2017

Epämukavuusura

Luin jostain tekstin, jossa sanottiin, että ihminen ei kehity, jos hän tekee aina vain sitä, mistä tykkää, jonka tekemisestä nauttii. Pitäisi pyrkiä edes välillä epämukavuusalueelle, että oppisi uutta ja kehittyisi.

Mietin itseäni tässä valossa. Minun jos kuka pitäisi olla varmasti kehittynyt, sillä koko urani työelämässä on ollut epämukavuusalueella työskentelyä! Samoin suurin osa opinnoista on ollut epämukavuutta, sillä tunsin olevani väärällä alalla toisesta opiskeluvuodesta lähtien. Miksiköhän näin on ollut?

Olin nuorena hyvin sisäänpäin kääntynyt, luin paljon kirjallisuutta, klassikoitakin, halusin itse lukea ja kokea, miksi joitakin kirjoja arvostettiin tavallista korkeammalle, halusin kehittää itseäni, oppia erottamaan hyvä kirjallisuus huonosta. Tein paljon myös käsitöitä, lapsesta asti minulla oli himo neuloa, virkata ja ommella vaatteita. Olin arka ja ujo, mutta samalla kai itsepäinen, kun en noudattanut muiden neuvoja, miten pitäisi elää.

Lukion jälkeen otin ensimmäisiä askeleita työelämässä, palkallisessa työelämässä. Olin ensin kahvitarjoilijana läheisen pikkukaupungin suuressa tavaratalossa, siis suuri ja suuri, se tuntui vain suurelta, koska silloin elettiin 80-lukua pienessä kaupungissa. En ollut koskaan nauttinut esillä olosta tai olemisesta monien ihmisten kanssa, en todellakaan, mutta siinä sitä oltiin kaatamassa kahvia ihmisten pahvimukeihin ja leikkaamassa kakkua kartonkilautasille. Ja olla kohtelias ja yrittää small talkia tuntemattomien kanssa. En ollut tottunut moiseen, mutta siinä sitä harjoiteltiin, ja kun olin nuori, sain varmaan paljon anteeksi.

Kahvitarjoilusta siirryin kesällä samassa tavaratalossa myyntityöhön, olin kesälomatuuraaja. Siinä sitä palveltiin taas asiakkaita ja heidän tarpeitaan, oltiin kohteliaita ja käärittiin kahvikuppeja ja lasimaljakoita pakettiin. Erityisesti kunnostauduin kuitenkin rahan laskemisessa eri valuuttakursseissa, kun piti vaikkapa asiakkaan dollarit muuttaa markkaan ja maksaa vaihtoraha takaisin dollareina. Vanhemmat myyjät alkoivat siirtää aina nämä laskemiset minulle, mutta ei näitä kertoja ollut kovin paljon. Mutta jotakin osasin minäkin, kun muuten olin sosiaalisesti kömpelö jännittäjä. Kai minä suoriuduin kuitenkin kesätöistä kohtuullisen hyvin, kun jatkossakin minulle järjestyi töitä samasta talosta ja myöhemmin toisella paikkakunnalla saman tavarataloketjun liikkeistä. Minun oli pakko sosiaalistua olemaan enemmän erilaisten ihmisten kanssa enkä vain istua nenä kiinni kirjassa tai sukankutimessa nauttien omasta seurasta.

Entäs opinnot? Matematiikka ja tietotekniikka... Matematiikassa olin aina ollut vahva, mutta en olisi halunnut siitä koko elämää, en todellakaan. Haaveilin edelleen jostain luovemmasta, jostain kiinnostavammasta, se olisi voinut olla kirjoittamista ja/tai filosofiaa. Vilkuilin toimittajakoulutusta, mutta en ollut pätkääkään kiinnostunut politiikasta. Ja filosofia, olisiko löytynyt töitä sille puolelle? Epäilin. Tietotekniikkaa luin sen vuoksi, että se tuntui ihan pakolliselta siihenkin aikaan, sitä tarvittaisiin melkein kaikkialla, vaikka en ollut koskaan ollut kiinnostunut pätkääkään tekniikastakaan. Siinä sitä oltiin, opiskelutkin oli pakkopullaa.

Kun sitten piti siirtyä koulutusta vastaaviin työtehtäviin, löysinkin itseni ensiksi atk-tuesta, minun olisi pitänyt hallita tietokoneet ja niiden ohjelmointi, osata itse ja opettaa muita vain parin kurssin perusteella! Koin monta tuskallista hetkeä alussa ja vielä myöhemminkin, mutta niin vain kehityin tässäkin vähitellen, ja matematiikka ja tilastotiede tuntuivat ihan tarpeettomilta aineilta. Kunnes vielä keski-iässä jouduin kaivamaan tilastotieteen uudelleen naftaliinista ja soveltamaan sitä tutkimusmaailman ilmiöden vertailuihin ja analysointiin. En kai koskaan ollut kuvitellut, että työskentelisin tutkijoiden parissa, auttaisin väitöskirjojen teossa yliopiston vaativimmassa ja menestyvimmässä tiedekunnassa, että minullakin olisi mahdollisuus väitellä, sitä jopa odotettiin ja odotetaan vieläkin minulta.

Olenko sitten kehittynyt? No, osaan varmaan tavallista kaduntallaajaa enemmän tilastotieteestä ja tutkimuksesta, mutta enpä enää tiedä tietotekniikasta, nuoret hallitsevat suurin osa sen varmaan minua paremmin. Mutta eniten olen ollut juuri kiitollinen tietoteknisestä taustastani, osaanpahan käyttää hyväksi erilaista tekniikkaa nykyäänkin, en pelkää sitä, niin kuin moni vanhempi nainen tuntuu pelkäävän. Muuta iloa en koe juuri työurastani olevan, paitsi tietenkin taloudellinen hyöty, olen työelämäkokeilullani kustantanut elämäni, maksanut laskut, velat, asunnon, matkat.

Mutta ei kai elämää ole tarkoitus kokonaan elää epämukavuusalueella, siihen tulokseen olen tullut. Siellä voi välillä piipahtaa, mutta kenellekään en suosittele samaa kuin itselleni. Kannattaa kuunnella ja tarkata itseään, mistä nauttii ja pyrkiä tekemään sitä. Silloin on paljon suuremmat mahdollisuudet menestyä, vaikka oma mieleinen laji olisi kuinka marginaalinen. Tuottaapa se iloa edes itselle.


lauantai, 25. helmikuu 2017

Tyhjännaurajalla vitsit vähissä?

Räkänokastakin tulee mies, muttei tyhjännaurajasta! Näin minua äiti varoitteli lapsena ja minulla oli entistä enemmän hauskaa, sillä eihän minusta miestä voinut tullakaan enkä edes halunnut mieheksi!

Lapsena oli paljon tilanteita, jolloin nauratti niin, että oli tukehtua siihen, aikuisena hymyt ovat enemmän hyytyneet. Mutta joskus on ollut todella hauskaa aikuisenakin, ilman alkoholia eikä vahingonilosta, joita ilman suomalaisen ei sanota osaavan olla iloinen.

Olin vuosia sitten naispuolisen matemaatikon kanssa sivistämässä itseäni jonkin edesmenneen matemaattisen neron elämästä kertovassa teatteriesityksessä. Joku Türing se taisi olla, enpä ollut siitä koskaan ennen kuullutkaan. Muistaakseni oli murtanut jonkin vihollisen salakoodin, jota oli käytetty sota-aikana. Hyvin tärkeä oli hänen löytönsä. Esitys oli tietysti monologi, kyseessä mies, nero ja matemaatikko. Yksin seisoi mies pimeällä näyttämöllä. Yleisö oli hiljaa, ei kuulunut yhtään mitään. 

Sitten joku röyhtäisi kuuluvasti yleisössä, ilmeisesti maittavan ruokailun jälkeen Fransmannissa. Siitä se sitten lähti, monologi käyntiin ja minun mielikuvitus.... kuvittelin jotain antiikin teatteria, jossa katsojat syövät, röyhtäilevät, piereskelevät ja huutavat näytelmän väliin kommentteja, heittelevät näyttämölle lihasta tyhjäksi pureskeltuja luita, nousevat seisomaan ja voivatpa käydä välillä lavallakin tai lähteä kesken näytöksen pois.

En tiedä, käyttäydyttiinkö antiikin aikana noin, mutta kuvittelin niin tapahtuvaksi siihen meidän hiljaiseen synkkään teatteriin - olihan siellä joskus ihan oikea paskakin lentänyt. Jumalan teatterissa vieläpä. Hihittelin itsekseni, ei auttanut, minua nauratti koko ajan enemmän siinä hiljaisuudessa, painuin syvemmälle tuoliin ja kipristelin. Ystäväni katsoi minua paheksuvasti, täräytti kyynärpäällä kylkeen, että mikä sinulla on. Jossain vaiheessa rauhoutuin seuraamaan ankeaa esitystä, siinä ei tainnut olla edes väliaikaa. Varhaisessa vaiheessa minulle selvisi, että matemaatikko oli ollut homo, sekin vielä sillä onnettomalla raukalla, no, parempi homo kuin hullu. Ystävälleni tämä tuli selväksi vasta ihan loppuvaiheessa. Muistan vieläkin sen järkyttyneen ilmeen ja hämmentyneen kysymyksen: Oliko se homo?

Siitä on aikaa, mutta tulipa mieleen, että on niitä elämässä ollut paljon hauskojakin hetkiä, niin hauskoja, että kyllä jumala niistä on varmasti moneen kertaan rankaissut. Itku pitkästä ilosta, varoittaa kansan sanontakin! Vai pitäisikö ennemminkin sanoa: itku pitkästä vahingonilosta? Minusta tuntuu, että Jumalalla ei ole mitään hersyvää viatonta naurua vastaan, ei varsinkaan lasten naurua - luulen, että Jumalaa naurattaa silloin itseäkin, ainakin vähän!

torstai, 5. tammikuu 2017

Suomi 100-vuoden suunnitelma ja isäni tarina

Tänä vuonna Suomi täyttää 100 vuotta ja kirkkomme peräti 500 vuotta! Eli on siis kaikin puolin suuri juhlavuosi tulossa!


Minulla on myös ihan uusi ja suuri suunnitelma tälle vuodelle: Aion paneutua Suomen sotiin toisessa maailmansodassa, erityisesti jatkosotaan ja Lapin sotaan, joissa isäni oli mukana JR50:ssä. Netissä on Sotapolku.fi-sivusto, jonne tarkoitus olisi lisätä isäni tiedot. Ystäväni on luvannut auttaa minua tässä, sillä hän ei usko, että ehtisin vuodessa edes päästä sisälle Suomen sotahistoriaan ja hän on sitä vastoin lapsesta pitäen lukenut paljon sotaan liittyvää kirjallisuutta, onpa hankkinut kirjahyllyyni kattavan kokoelman kirjoja, jotka käsittelevät juuri taisteluja, joissa isäni oli mukana. Hävettää vähän tunnustaa, että en ole noita kirjoja paljon avannut - isäni kertoi eläessään paljon sotatarinoita, niin paljon, että niihin ehti jo kyllästyä ja tuskaantua, "aina se  jaksaa, hylsyt vain lentää"! Ja olen aina inhonnut sotaa, nuorempana olin pasifisti. Nyt tajuan, että sota voi joskus olla välttämätön paha.


Isän kuolemasta alkaa olla jo kuusi vuotta ja itselleni on onneksi käynyt niin edes nyt, että arvostan isääni aivan erilailla kuin vielä hänen eläessään. Toki oli hän kova ukko, sen jo tajusin, sillä hän oli puolisonsa, minun äitini omaishoitaja lähes 10 vuotta, vuodet 2000-2009, äitini kuolemaan saakka. Ja äitini oli todella raskas hoidettava, sillä hänen oikea puolensa oli halvaantunut, hän ei pystynyt kunnollisesti puhumaan ja tarvitsi apua kaikessa, syömisessä, suihkussa, vessakäynneillä... Aina niin vahva ja ahkera äitini olikin aivoverenvuodon jälkeen täysin muiden avun varassa. Itse yritin auttaa isää äidin hoitamisessa niin paljon, kuin vain pystyin ja jaksoin, mutta asuin liki 100 kilometrin päässä vanhempieni asuinpaikasta ja kuljin töissä, onneksi minulla ei ollut kuitenkaan omaa perhettä ja lapsia huolettavana, joten saatoin ainakin kerran, joskus kaksikin kertaa kuukaudessa olla pitkän viikonlopun kotona auttamassa isää, lomalla pidempäänkin. Onneksi siskoni ja veljeni myös kävivät auttamassa omalta osaltaan vanhempia, joten yksinään vanhusten ei tarvinnut pitkiä aikoja olla, me lapset huolehdimme heistä.


Tuo aika oli raskasta, mutta muistelen sitä haikeudella: äitini oli niin ihanan valoisa ja monesti iloinenkin sairaudesta huolimatta. Aina hän tunsi ja muisti meidät lapset, halaili moneen kertaan ja hymyili, tapasi joitakin harvoja sanoja, mitkä osasi. Sanoinkin monesti, että minulla tuli kotona käydessä kuukauden halailukiintiö täyteen, niin usein ja lujasti äitini halasi minua. Suuri aukko jäi elämääni äidin kuoleman jälkeen, vaikka olenkin järkevästi ajatellut, että äidin aika oli tullut päästä täältä pois, äidin elimistö sanoutui irti kokonaan toimintakyvystään 87-vuotiaana. Isä meni perässä vajaan kahden vuoden päästä samoin 87-vuotiaana. Hänen sydän ei kestänyt äidin kuoleman aiheuttamaa suurta surua, vaikka heidän molempien eläessä isä monesti sanoi, että he aikovat elää äidin kanssa 100-vuotiaaksi. Äidin kuoleman myötä hänen elämästään meni tarkoitus.


Omaishoitajuus oli isän viimeinen taistelu ja suuri savotta, kyllä hän usein pähkäili, että eikö riittänyt ne vuodet rintamalla, pitikö vielä tällainenkin sattua heille. Hän oli kolmen sodan veteraani: jatkosodan, Lapin sodan ja viimeisenä vielä pitkän kotirintaman asemataistelun veteraani. Siinä välissä piti vielä jälleenrakentaa Suomi. Ja elättää ja kasvattaa neljä lasta. Hyvin isä pärjäsi, sai paljon aikaan perheensä puolesta ja jopa koko pitäjässä, sillä hän ehti vaikuttamaan myös politiikassa, hän istui useamman kauden kunnanvaltuustossa. Hän piti aina vähempiosaisten puolta, kuului itsekin pienviljelijöihin, mutta ajoi uudistuksia maanviljelyssä ja metsänhoidossa. Hän oli hyvin kekseliäs ja monitaitoinen, yritteliäs ja aikaansaava. Ystäväni sanoo, että isäni oli poikkeusyksilö. Mutta äidistäni hän sai hyvän taisteluparin rinnalleen, yhdessä he saivat sellaisen tilan menestymään, millä ei ollut muiden mielestä mitään mahdollisuutta.

Tyhjästä he alkoivat, ei edes pankki myöntänyt heille lainaa, kun isäni oli kotoisin kaukaa Etelä-Savosta eikä häneen luotettu pienessä, köyhässä Pohjois-Pohjanmaan pitäjässä. Kovalla työllä he rakensivat oman ja meidän lasten tulevaisuuden. Nyt en voi muuta kuin kunnioittaa ja ihailla heitä, oli heillä puutteensakin, mutta niinhän meillä kaikilla on, kaikki me teemme virheitä. Löydän itsestäni välillä ne samat varjot, jotka näyttivät hallitsevan isääkin, joka oli varmasti paljon enemmän työllä ja vastoinkäymisillä raskautettu kuin minä. Ja sisarissani näen myös näitä varjoja.


Varjoista huolimatta on jatkettava elämää, on katsottava valoon päin tai etsittävä sitä. Tiedän olevani kahden hyvin sisukkaan ihmisen tytär, sekin tieto jo antaa voimaa.

 

lauantai, 22. lokakuu 2016

Kuntoremontti

Luen paljon ikääntymiseen liittyviä artikkeleita netistä ja lehdistä ja olenpa yrittänyt muuttaa elintapojani terveellisemmiksi, että pysyisin terveenä ja eläisin mahdollisimman pitkään. Nuorena en paljon välittänyt kuntoilusta enkä ruokavaliosta, söin mitä sattuu, hampurilaiset ja pizza olivat lemppariruokiani, suklaa ja irtokarkit jokapäiväisiä välipalojani. Olin kai kuitenkin tarpeeksi liikkuvaista sorttia, sillä en kärsinyt koskaan ylipainosta, vai johtuiko se vain hyvistä geeneistä ja suoliston hyvistä bakteereista? Ehkä suurin selittäjä oli kuitenkin ikä, aineenvaihdunta pelittää nuorena vielä vilkkaasti. Toista se alkaa olla jo kolmenkympin  jälkeen... Jo kolmekymppisenä alkaa elimistön rappeutuminen ja kiihtyy vain iän  myötä lisää ja jos ei tee mitään, on jo rusinana ennen vaihdevuosia. Mutta koskaan ei ole liian myöhäistä alkaa pitää huolta itsestään, ainakin jos on uskominen lääkäreitä ja muita terveysterapeutteja. Jos ikää on kuitenkin jo enemmän ja sairauksiakin on, niin kuntoilu pitäisi alkaa varovaisesti, ehkäpä jopa kysyä lääkäriltä tai fysioterapeutilta ohjeistusta, ettei käy niin, että vahingoittaa ja loukkaa itseänsä ja terveellisemmän elämän sijasta saakin entistä sairaamman.

Kolme vuotta sitten aloitin säännöllisesti käydä kuntosalilla kerran viikossa. Minulla on ollut joskus nuorempanakin aikoja, että olen kuntoillut salilla, mutta olen jatkanut sitä vain muutaman kuukauden ja sitten se on jäänyt. Nyt kuntosaliharjoittelu on jatkunut säännöllisesti kolmen vuoden ajan enkä ole lopettamassa sitä vaan päinvastoin olen lisäämässä tehoja. Tämän vuoden alusta olen vähentänyt salilla toistojen määrää ja lisännyt sen sijaan vastusta ja painoja tarkoituksena lisätä lihasmassaa.

Viime keväänä löysin hyllystäni Erika Dillmanin pienen kirjan voimaharjoittelusta ja selailin sitä tarkoituksenani viedä kirjanen kierrätyskeskukseen, mutta huomasinkin, että kirjahan oli aivan loistava opas voimaharjoitteluun.  Kirjassa esitellään kolme eri tasoista kunto-ohjelmaa ja aloitin viikoittaisen kuntosalikerran lisäksi tehdä kirjan ensimmäistä ohjelmaa kotona kerran viikossa. Ohjelmassa käytetään omaa kehon painoa vastuksena ja liikkeitä on kuusi erilaista. Sitä mukaa kun voimat kasvoivat, lisäsin toistoja liikkeisiin. Elokuussa päätin siirtyä harjoittelussa toiseen vaiheeseen: hankin puolentoista kilon käsipainot ja siirryin vaativampaan voimaharjoitteluun, joka muodostui 9 liikkeestä. Ensimmäinen kerta meni opetellessa liikkeitä ja ohjelman läpikäynti vei puolitoista tuntia. Seuraavalla kerralla tein liikkeet jo varmemmin ottein, mutta ohjelman suorittaminen vei silti yli tunnin. Seuraavana päivänä olin niin kipeä, että en koskaan ennen kuntosalinkaan jälkeen: pelkkä  hengittäminen sattui, yllätyin, että kyljissäkin oli kai jonkinlaiset lihakset!

Kun jatkoin kuntoilua kotona, harmittelin, että olin varmaan hankkinut aivan liian kevyet käsipainot, mutta kirjassa neuvottiin aloittamaan pienillä painoilla, että oppii ensin tekemään liikkeet oikein eikä satuta itseään. Lokakuussa ostin sitten jo reilumman kokoiset painot, kolmikiloiset. Yllättävän hyvin olen jaksanut niiden kanssa punnertaa! Ei ole ollut lihakset kipeänä missään vaiheessa. Yhden jalan kyykyt jouduin jättämään pois liikkeistä, koska polveni kipeytyivät - kyykkyjä oli ohjelmassa liikaa, on yhden jälan kyykkyjä ja askelkyykkyjä. Kyykkyjen tilalle olen ottanut toisen vatsalihasliikkeen ensimmäisestä kunto-ohjelmasta. Teen yhdeksää liikettä, joissa kolme sarjaa ja toistoja 8-10. Aikaa menee näihin 45-60 minuuttia.

Mitäkö olen huomannut lisääntyneen kuntoilun aiheuttaneen elämääni? Vasen olkapääni ei rutise enää niin pahasti kuin ennen, vasemman käden liikerata, kun kättä pyöritetään sivulla, on parantunut, se on nyt lähes yhtä hyvä kuin oikean käden vastaava. Keittiöhommissa olen pannut merkille, että purkkien kannet lähtevät nykyään kevyesti irti, ei tarvi enää tiirikoda niitä veitsellä auki. Minusta tuntuu myös, että hengitykseni kulkee nyt paremmin kuin ennen, aivan kuin rintakehäni olisi laajentunut ja hapenottokyky parantunut.

Teen kunto-ohjelmaa mielellään, se on niin rentouttavaa älyvapaata hommaa, että se käy melkein meditaatiosta! Kerran viikossa myös joogaan edelleenkin, en ole huomannut, että lihakseni olisivat sen enemmän jumissa tai jäykkemmät kuin ennenkään, vaikka monesti minulla meinaa unohtua venyttelyt kuntoiluharrastuksessani. Pitäisi lisätä vielä joogaa tai venyttelyä päiväohjelmaani, edes muutama liike! 

 

lauantai, 21. toukokuu 2016

Jooga ja sen välttämättömyys

Jouduin aloittamaan joogaamisen kolmekymmentä vuotiaana, kun kärsin istumatyöläisenä niska- ja selkävaivoista. Kävin ensin hierojalla, joka oli entinen tarjoilija ja hän kertoi minulle, että ilman joogaa hän olisi jo raatona. Hän joogasi säännöllisesti useamman kerran viikossa, hänellä oli oikein ohjaaja siihen. Kolmen hieronnan tehokuuri kuitenkin auttoi minua ja unohdin vähäksi aikaa kipuilevan selkäni. Mutta muutaman viikon päästä painin taas saman ongelman kanssa, olin jäykkä kuin rautakanki ja niskaa pakotti. Ajattelin, että minun on tehtävä tälle jotain. Haahuilin yhtenä iltana lempikirjastoni käytävillä ja selailin kirjoja etsien kirjaa, jonka haluaisin lukea ja hoksasin yhtäkkiä, että siinähän oli joogakirjoja. Nappasin siitä yhden ja kävelin lainaustiskille. Kotona luin kirjaa jo samana iltana ja kokeilin liikkeitä. Kirjassa oli kuvattu tarkoin hathajoogan eri asentoja tai paremminkin ne olivat liikesarjoja, yhtä liikettä oli kuvattu aina usealla kuvalla vaihe vaiheelta.


Aloitin yhdestä liikkeestä ja toistin sitä useamman kerran. Seuraavana päivänä opettelin toisen liikkeen ja toistelin näitä kahta liikettä, toinen vaikutti niistä selkään, toinen niskaan. Eivät ne vaikuttaneet heti, mutta muutaman päivän jälkeen tuntui selässäni jonkinlaista avautumista, ihan kuin siellä olisi purkautunut lihasjumeja. Oloni  helpottui ja minusta tuli säännöllinen joogaaja. Olin muutama vuosi aiemmin käynyt joogakurssilla, mutta koska en tuntunut siitä silloin hyötyväni, se unohtui. Olin kuitenkin hankkinut jonkinlaisia joogaoppaita opettajalta ja löysin nyt ne uudestaan kirjahyllystäni. Hankin lisää joogakirjoja vähitellen ja opettelin lisää liikkeitä ja niistä kehittyi minulle oma joogaohjelma, jota noudatan vieläkin. Nuo kaksi liikettä, jotka opettelin ensimmäisenä, kuuluvat molemmat vieläkin minun ohjelmaan. Opettelen välillä uusia liikkeitä ja saatan ottaa ne osaksi harjoituksia, jos saan niistä hyötyä. Toivon, että löytäisin jostain läheltäni sopivan pienen joogaporukan, jossa voisin rauhassa muiden kanssa ja oikein opettajan johdolla asetella itseni asanoihin. En ole sitä vielä löytänyt, vaikka joogasta on tullut nykyisin oikein trendilaji.


Välillä minulla on jäänyt joogaaminen pitkäksi aikaa, mutta minun on ollut aina pakko aloittaa se uudelleen, kun en ole voinut hyvin. Välillä olen joogannut pitkän ohjelman läpi joka päivä, mutta yleensä olen tyytynyt joogaamaan vain kerran viikossa. Tänä vuonna olen saattanut tehdä muutaman liikkeen myös viikolla ennen nukkumaan panoa. Harjoitus on kestänyt noin 15 minuuttia, mutta nukahdan silloin monesti helposti ja nukun tavallista paremmin. Ja selkä voi hyvin.

 

  • Kävijät



    Kävijälaskuri