sunnuntai, 18. helmikuu 2018

Vain kokeilemalla oppii!

Vuosi on taas vaihtunut ja uusi vuosi kulunut jo monta päivää. Minulla oli menneelle vuodelle suuria suunnitelmia, piti tutustua Suomen sotahistoriaan ja juhlistaa Suomen 100-vuotista itsenäisyyttä, mutta laihaksi se valitettavasti jäi. Sain kuitenkin laitettua isäni ja isänisäni tiedot Sotapolku.fi-sivulle, isä osallistui jatkosotaan ja Lapin sotaan ja isänisäni talvisotaan ja jatkosotaan. Tilasin molempien kantakortit Kansallisarkistosta  ja ystäväni avulla onnistuin siirtämään tiedot Sotapolku.fi-sivuille. Ystäväni ihmetteli, miten ukkini oli joutunut vielä sotaan, vaikka oli  iältään nelissäkymmenissä jo. Kun ukkini kotiutui sodasta, poika lähti jatkamaan, siis isäni. Näin suurin piirtein kävi. Molemmat olivat sotamiehiä, A-luokkaa. Isäni oli pikakivääriampuja JR50:ssä, ukki oli talvisodassa ampumatarvikekolonnassa ja jatkosodassa JR49:ssä. Ukkini tiedot ovat vain kantakortin tietojen varassa, toivon, että me ollaan oikein tulkittu niitä tietoja. Kumpikaan eivät haavoittuneet sodassa. Äidin veli kuoli jatkosodassa ja hänen tietonsa oli laitettu viranomaisten toimesta sotapolkuun, mutta laitoin hänen tietoihin valokuvan hänestä. Hän oli kuollut vaarallisessa tehtävässä, oli ollut mukana vihollisen selän taakse koukkauksessa Vienassa. Sitä ennen hän oli jo haavoittunut, mutta oli joutunut uudestaan rintamalle toipilaana ja varmaan siksikin oli sitten saanut surmansa, äiti muisteli itselleen läheisintä veljeään. Tämä ehti olla sodassa mukana yli 2,5 vuotta, se on pitkä aika nuoren miehen elämässä. Sotapolusta löytyy monesti valmiita sotapolkuja joukko-osastojen mukaan, isälle ja isoisälleni löytyi valmiit sotapolut, äidin veljelle ei. Minusta tämä Sotapolku.fi-sivusto on aivan loistava sivusto, minusta tämä on ollut paras ja arvokkain Suomen 100-vuotishanke, jossa olen ollut mukana.

Muuten en kyllä osallistunut paljon 100-vuotisjuhlintaan, itsenäisyyspäivänä juotiin lasilliset shamppanjaa ja katsottiin telkkarista eliitin pönötystä presidentin linnassa. Uuden vuoden ilotulituskin jäi kokematta, mutta vuosi takaperin (2016) kävimme yömessussa aattoiltana, jossa piispa aloitti luterilaisen kirkon 500-vuotisjuhlallisuudet ja uutena vuotena kävimme katsomassa ilotulituksen, jossa suuri kuoro lauloi Finlandiaa rakettien räiskeessä. Minä herkistyin niin, että tuli tippa linssiin, se oli niin kaunista.

Syksyllä viime vuonna osallistuin englanninkieliseen nettikurssiin, jossa kirjoitettiin erilaisia tekstejä englanniksi ja yllätyksekseni sain opettajalta paljon kannustusta ja kehuja. En ole paljon harjoittanut englantia lukion jälkeen, välillä minulla on ollut kirjeenvaihtokavereita maailmalta, joille olen kirjoitellut,  mutta nekin ovat viime vuosina jääneet pois. Töissä joudun kyllä melkein päivittäin lukemaan englanninkielisiä artikkeleita ja kirjoittamaan sähköpostia englanniksi, ja onpa meillä välillä ollut ulkomaisia opiskelijoita ja tutkijoitakin, joiden kanssa on joutunut vaihtamaan kieltä englanniksi. En ole kuitenkaan milloinkaan oikein pitänyt vieraista kielistä ja niiden opiskelusta, joten kielitaitoni on kankeaa ja arkaa, vaadin ilmeisesti liikaa itseltäni ja eksyn sanoissa ja tuskastun omaan osaamattomuuteen. Olen varmaan aivan liian pedantti ja perfektionisti tässäkin asiassa. Tuo kurssi kuitenkin antoi minulle luottamusta siihen, että voisin olla hyvä kielissä tai ainakin kirjoittamisessa, päätinkin, että satsaan kirjoittamiseen. Viime viikolla hain postista tilaamani kirjan "Kirja minusta",  jossa erilaisin kysymyksin ohjataan kirjoittamaan omaelämäkerta. Suositeltiin käyttämään lyijykynää kirjoittamiseen, kirjassa oli jätetty tilaa kirjoittamiseen ja valokuville. Olen selaillut kirjaa ja miettinyt, mistä aloittaisin.

Viime vuonna loppuvuodesta kokeilin myös netissä pianon soiton opiskelua ja hämmästytin itseni, kun huomasin, että minähän opin ihan uutta asiaa helposti! Tai sitten kurssissa oli hyvä opettaja. Joka tapauksessa opin nuoteista ja niiden soittamisesta lyhyiden videoklippien avulla niin paljon, etten olisi ikinä uskonut itsestäni! Muutaman päivän opiskelun jälkeen treenasin Holvikirkkoa soittamalla kahdella kädellä, oikealla melodiaa, vasemmalla kolmisointuja. Joululahjaksi tilasinkin itselleni neljäksi kuukaudeksi tuon palvelun uudelleen. Suunnittelen, että jos minulla innostusta riittää, voisin ottaa myöhemmin ihan soittotunteja livenä opettajalta, olen pannut merkille ilmoituksia lehdissä. Soittamisen innostus on kyllä hiipunut, en meinaa ehtiä harrastaa kaikkia minun kiinnostuksen kohteita ja lepäämiseenkin on varattava aikaa. Mutta on kyllä ainakin itsellä harras olo, kun voi tapailla koskettimilta sellaisia kappaleita, joita harvoin saa kuulla mistään, tällainen on esim. suvivirsi. Pitäisi varmaan alkaa katsella erilaisia nuotteja tai nuotistoja, ettei soittaminen olisi vain korvakuulon varassa. Ja jos oikein innostuisi, voisin ostaa uudet sähköurut, jotka voisi liittää jopa tietokoneeseen, ja antaa nuo vanhat sähköurut veljelleni.

Näin suuria suunnitelmia minulla välillä on! Muita uuden vuoden suunnitelmia en edes uskalla enää tehdä, kun tuntuu, etten ehdi nytkään kaikkea. Viime vuoden jälkeen on sellainen olo kuitenkin, etten ole täysin seniili ja fossiili iästäni huolimatta, minussa on vieläkin mahdollisuuksia moneen! Ikinä ei pidä lykätä uusien asioiden kokeilemista sen perusteella, että olisi muka liian vanha. Kokeile ja saatat yllättyä!

 

perjantai, 1. syyskuu 2017

En framtidens stad - en dystopi från år 1981

I framtiden är en stad liksom en slum där det till stösta delen bor skumma individer – brottslingar, lustmördare, narkomaner, negrer, judar samt prostituerade och perversa personer – och byggnaderna nästan håller på att rasa ned.

På gatorna ligger det allt slags skräp och smuts för att inte tala om de äckliga, stora råttor som alltjämt lurar på alla håll för att anfalla en och smitta med någon dödande sjukdom.  I själva verket råder det alltid någon farlig epidemi I staden vilket tydligen är en orsak till en relativt liten folkmängd.

Parkerna är fyllda med bilvrak och bland dessa kan man till och med se rostande flygplan på grund av att vetenskapsmän och tekniker på sin tid helt och hållet misslyckats lösa energiproblem.  Naturresurser har tömts ut för mycket länge sen, och sedan hälften av klotet blivit öde till följd av att en del atomkraftverk gått I stycken har de flesta politiker, atomfysiker och ingenjörer avlivats av det arga folket.

I framtidens stad gillar man inte mera kultur: det finns inte ens skolor, ingen kan läsa eller skriva.  Alla böcker har blivit brända och ingen vet vad Platon sade eller Shakespeare skrev.  Man är bara säker på att den värsta människa som någonsin levat är Einstein.  Han är själva den onde fadern till all förstörelse.

Men det finns ochså somliga duktiga själar som har flytt med bibeln långt bort till landsbygden, där de flitigt idkar jordbruk trots bekymmer och svårigheter.  De är inte förtvivlade utan tror att allt ännu någon gång blir bra.

perjantai, 14. huhtikuu 2017

Epämukavuusura

Luin jostain tekstin, jossa sanottiin, että ihminen ei kehity, jos hän tekee aina vain sitä, mistä tykkää, jonka tekemisestä nauttii. Pitäisi pyrkiä edes välillä epämukavuusalueelle, että oppisi uutta ja kehittyisi.

Mietin itseäni tässä valossa. Minun jos kuka pitäisi olla varmasti kehittynyt, sillä koko urani työelämässä on ollut epämukavuusalueella työskentelyä! Samoin suurin osa opinnoista on ollut epämukavuutta, sillä tunsin olevani väärällä alalla toisesta opiskeluvuodesta lähtien. Miksiköhän näin on ollut?

Olin nuorena hyvin sisäänpäin kääntynyt, luin paljon kirjallisuutta, klassikoitakin, halusin itse lukea ja kokea, miksi joitakin kirjoja arvostettiin tavallista korkeammalle, halusin kehittää itseäni, oppia erottamaan hyvä kirjallisuus huonosta. Tein paljon myös käsitöitä, lapsesta asti minulla oli himo neuloa, virkata ja ommella vaatteita. Olin arka ja ujo, mutta samalla kai itsepäinen, kun en noudattanut muiden neuvoja, miten pitäisi elää.

Lukion jälkeen otin ensimmäisiä askeleita työelämässä, palkallisessa työelämässä. Olin ensin kahvitarjoilijana läheisen pikkukaupungin suuressa tavaratalossa, siis suuri ja suuri, se tuntui vain suurelta, koska silloin elettiin 80-lukua pienessä kaupungissa. En ollut koskaan nauttinut esillä olosta tai olemisesta monien ihmisten kanssa, en todellakaan, mutta siinä sitä oltiin kaatamassa kahvia ihmisten pahvimukeihin ja leikkaamassa kakkua kartonkilautasille. Ja olla kohtelias ja yrittää small talkia tuntemattomien kanssa. En ollut tottunut moiseen, mutta siinä sitä harjoiteltiin, ja kun olin nuori, sain varmaan paljon anteeksi.

Kahvitarjoilusta siirryin kesällä samassa tavaratalossa myyntityöhön, olin kesälomatuuraaja. Siinä sitä palveltiin taas asiakkaita ja heidän tarpeitaan, oltiin kohteliaita ja käärittiin kahvikuppeja ja lasimaljakoita pakettiin. Erityisesti kunnostauduin kuitenkin rahan laskemisessa eri valuuttakursseissa, kun piti vaikkapa asiakkaan dollarit muuttaa markkaan ja maksaa vaihtoraha takaisin dollareina. Vanhemmat myyjät alkoivat siirtää aina nämä laskemiset minulle, mutta ei näitä kertoja ollut kovin paljon. Mutta jotakin osasin minäkin, kun muuten olin sosiaalisesti kömpelö jännittäjä. Kai minä suoriuduin kuitenkin kesätöistä kohtuullisen hyvin, kun jatkossakin minulle järjestyi töitä samasta talosta ja myöhemmin toisella paikkakunnalla saman tavarataloketjun liikkeistä. Minun oli pakko sosiaalistua olemaan enemmän erilaisten ihmisten kanssa enkä vain istua nenä kiinni kirjassa tai sukankutimessa nauttien omasta seurasta.

Entäs opinnot? Matematiikka ja tietotekniikka... Matematiikassa olin aina ollut vahva, mutta en olisi halunnut siitä koko elämää, en todellakaan. Haaveilin edelleen jostain luovemmasta, jostain kiinnostavammasta, se olisi voinut olla kirjoittamista ja/tai filosofiaa. Vilkuilin toimittajakoulutusta, mutta en ollut pätkääkään kiinnostunut politiikasta. Ja filosofia, olisiko löytynyt töitä sille puolelle? Epäilin. Tietotekniikkaa luin sen vuoksi, että se tuntui ihan pakolliselta siihenkin aikaan, sitä tarvittaisiin melkein kaikkialla, vaikka en ollut koskaan ollut kiinnostunut pätkääkään tekniikastakaan. Siinä sitä oltiin, opiskelutkin oli pakkopullaa.

Kun sitten piti siirtyä koulutusta vastaaviin työtehtäviin, löysinkin itseni ensiksi atk-tuesta, minun olisi pitänyt hallita tietokoneet ja niiden ohjelmointi, osata itse ja opettaa muita vain parin kurssin perusteella! Koin monta tuskallista hetkeä alussa ja vielä myöhemminkin, mutta niin vain kehityin tässäkin vähitellen, ja matematiikka ja tilastotiede tuntuivat ihan tarpeettomilta aineilta. Kunnes vielä keski-iässä jouduin kaivamaan tilastotieteen uudelleen naftaliinista ja soveltamaan sitä tutkimusmaailman ilmiöden vertailuihin ja analysointiin. En kai koskaan ollut kuvitellut, että työskentelisin tutkijoiden parissa, auttaisin väitöskirjojen teossa yliopiston vaativimmassa ja menestyvimmässä tiedekunnassa, että minullakin olisi mahdollisuus väitellä, sitä jopa odotettiin ja odotetaan vieläkin minulta.

Olenko sitten kehittynyt? No, osaan varmaan tavallista kaduntallaajaa enemmän tilastotieteestä ja tutkimuksesta, mutta enpä enää tiedä tietotekniikasta, nuoret hallitsevat suurin osa sen varmaan minua paremmin. Mutta eniten olen ollut juuri kiitollinen tietoteknisestä taustastani, osaanpahan käyttää hyväksi erilaista tekniikkaa nykyäänkin, en pelkää sitä, niin kuin moni vanhempi nainen tuntuu pelkäävän. Muuta iloa en koe juuri työurastani olevan, paitsi tietenkin taloudellinen hyöty, olen työelämäkokeilullani kustantanut elämäni, maksanut laskut, velat, asunnon, matkat.

Mutta ei kai elämää ole tarkoitus kokonaan elää epämukavuusalueella, siihen tulokseen olen tullut. Siellä voi välillä piipahtaa, mutta kenellekään en suosittele samaa kuin itselleni. Kannattaa kuunnella ja tarkata itseään, mistä nauttii ja pyrkiä tekemään sitä. Silloin on paljon suuremmat mahdollisuudet menestyä, vaikka oma mieleinen laji olisi kuinka marginaalinen. Tuottaapa se iloa edes itselle.


lauantai, 25. helmikuu 2017

Tyhjännaurajalla vitsit vähissä?

Räkänokastakin tulee mies, muttei tyhjännaurajasta! Näin minua äiti varoitteli lapsena ja minulla oli entistä enemmän hauskaa, sillä eihän minusta miestä voinut tullakaan enkä edes halunnut mieheksi!

Lapsena oli paljon tilanteita, jolloin nauratti niin, että oli tukehtua siihen, aikuisena hymyt ovat enemmän hyytyneet. Mutta joskus on ollut todella hauskaa aikuisenakin, ilman alkoholia eikä vahingonilosta, joita ilman suomalaisen ei sanota osaavan olla iloinen.

Olin vuosia sitten naispuolisen matemaatikon kanssa sivistämässä itseäni jonkin edesmenneen matemaattisen neron elämästä kertovassa teatteriesityksessä. Joku Türing se taisi olla, enpä ollut siitä koskaan ennen kuullutkaan. Muistaakseni oli murtanut jonkin vihollisen salakoodin, jota oli käytetty sota-aikana. Hyvin tärkeä oli hänen löytönsä. Esitys oli tietysti monologi, kyseessä mies, nero ja matemaatikko. Yksin seisoi mies pimeällä näyttämöllä. Yleisö oli hiljaa, ei kuulunut yhtään mitään. 

Sitten joku röyhtäisi kuuluvasti yleisössä, ilmeisesti maittavan ruokailun jälkeen Fransmannissa. Siitä se sitten lähti, monologi käyntiin ja minun mielikuvitus.... kuvittelin jotain antiikin teatteria, jossa katsojat syövät, röyhtäilevät, piereskelevät ja huutavat näytelmän väliin kommentteja, heittelevät näyttämölle lihasta tyhjäksi pureskeltuja luita, nousevat seisomaan ja voivatpa käydä välillä lavallakin tai lähteä kesken näytöksen pois.

En tiedä, käyttäydyttiinkö antiikin aikana noin, mutta kuvittelin niin tapahtuvaksi siihen meidän hiljaiseen synkkään teatteriin - olihan siellä joskus ihan oikea paskakin lentänyt. Jumalan teatterissa vieläpä. Hihittelin itsekseni, ei auttanut, minua nauratti koko ajan enemmän siinä hiljaisuudessa, painuin syvemmälle tuoliin ja kipristelin. Ystäväni katsoi minua paheksuvasti, täräytti kyynärpäällä kylkeen, että mikä sinulla on. Jossain vaiheessa rauhoutuin seuraamaan ankeaa esitystä, siinä ei tainnut olla edes väliaikaa. Varhaisessa vaiheessa minulle selvisi, että matemaatikko oli ollut homo, sekin vielä sillä onnettomalla raukalla, no, parempi homo kuin hullu. Ystävälleni tämä tuli selväksi vasta ihan loppuvaiheessa. Muistan vieläkin sen järkyttyneen ilmeen ja hämmentyneen kysymyksen: Oliko se homo?

Siitä on aikaa, mutta tulipa mieleen, että on niitä elämässä ollut paljon hauskojakin hetkiä, niin hauskoja, että kyllä jumala niistä on varmasti moneen kertaan rankaissut. Itku pitkästä ilosta, varoittaa kansan sanontakin! Vai pitäisikö ennemminkin sanoa: itku pitkästä vahingonilosta? Minusta tuntuu, että Jumalalla ei ole mitään hersyvää viatonta naurua vastaan, ei varsinkaan lasten naurua - luulen, että Jumalaa naurattaa silloin itseäkin, ainakin vähän!

torstai, 5. tammikuu 2017

Suomi 100-vuoden suunnitelma ja isäni tarina

Tänä vuonna Suomi täyttää 100 vuotta ja kirkkomme peräti 500 vuotta! Eli on siis kaikin puolin suuri juhlavuosi tulossa!


Minulla on myös ihan uusi ja suuri suunnitelma tälle vuodelle: Aion paneutua Suomen sotiin toisessa maailmansodassa, erityisesti jatkosotaan ja Lapin sotaan, joissa isäni oli mukana JR50:ssä. Netissä on Sotapolku.fi-sivusto, jonne tarkoitus olisi lisätä isäni tiedot. Ystäväni on luvannut auttaa minua tässä, sillä hän ei usko, että ehtisin vuodessa edes päästä sisälle Suomen sotahistoriaan ja hän on sitä vastoin lapsesta pitäen lukenut paljon sotaan liittyvää kirjallisuutta, onpa hankkinut kirjahyllyyni kattavan kokoelman kirjoja, jotka käsittelevät juuri taisteluja, joissa isäni oli mukana. Hävettää vähän tunnustaa, että en ole noita kirjoja paljon avannut - isäni kertoi eläessään paljon sotatarinoita, niin paljon, että niihin ehti jo kyllästyä ja tuskaantua, "aina se  jaksaa, hylsyt vain lentää"! Ja olen aina inhonnut sotaa, nuorempana olin pasifisti. Nyt tajuan, että sota voi joskus olla välttämätön paha.


Isän kuolemasta alkaa olla jo kuusi vuotta ja itselleni on onneksi käynyt niin edes nyt, että arvostan isääni aivan erilailla kuin vielä hänen eläessään. Toki oli hän kova ukko, sen jo tajusin, sillä hän oli puolisonsa, minun äitini omaishoitaja lähes 10 vuotta, vuodet 2000-2009, äitini kuolemaan saakka. Ja äitini oli todella raskas hoidettava, sillä hänen oikea puolensa oli halvaantunut, hän ei pystynyt kunnollisesti puhumaan ja tarvitsi apua kaikessa, syömisessä, suihkussa, vessakäynneillä... Aina niin vahva ja ahkera äitini olikin aivoverenvuodon jälkeen täysin muiden avun varassa. Itse yritin auttaa isää äidin hoitamisessa niin paljon, kuin vain pystyin ja jaksoin, mutta asuin liki 100 kilometrin päässä vanhempieni asuinpaikasta ja kuljin töissä, onneksi minulla ei ollut kuitenkaan omaa perhettä ja lapsia huolettavana, joten saatoin ainakin kerran, joskus kaksikin kertaa kuukaudessa olla pitkän viikonlopun kotona auttamassa isää, lomalla pidempäänkin. Onneksi siskoni ja veljeni myös kävivät auttamassa omalta osaltaan vanhempia, joten yksinään vanhusten ei tarvinnut pitkiä aikoja olla, me lapset huolehdimme heistä.


Tuo aika oli raskasta, mutta muistelen sitä haikeudella: äitini oli niin ihanan valoisa ja monesti iloinenkin sairaudesta huolimatta. Aina hän tunsi ja muisti meidät lapset, halaili moneen kertaan ja hymyili, tapasi joitakin harvoja sanoja, mitkä osasi. Sanoinkin monesti, että minulla tuli kotona käydessä kuukauden halailukiintiö täyteen, niin usein ja lujasti äitini halasi minua. Suuri aukko jäi elämääni äidin kuoleman jälkeen, vaikka olenkin järkevästi ajatellut, että äidin aika oli tullut päästä täältä pois, äidin elimistö sanoutui irti kokonaan toimintakyvystään 87-vuotiaana. Isä meni perässä vajaan kahden vuoden päästä samoin 87-vuotiaana. Hänen sydän ei kestänyt äidin kuoleman aiheuttamaa suurta surua, vaikka heidän molempien eläessä isä monesti sanoi, että he aikovat elää äidin kanssa 100-vuotiaaksi. Äidin kuoleman myötä hänen elämästään meni tarkoitus.


Omaishoitajuus oli isän viimeinen taistelu ja suuri savotta, kyllä hän usein pähkäili, että eikö riittänyt ne vuodet rintamalla, pitikö vielä tällainenkin sattua heille. Hän oli kolmen sodan veteraani: jatkosodan, Lapin sodan ja viimeisenä vielä pitkän kotirintaman asemataistelun veteraani. Siinä välissä piti vielä jälleenrakentaa Suomi. Ja elättää ja kasvattaa neljä lasta. Hyvin isä pärjäsi, sai paljon aikaan perheensä puolesta ja jopa koko pitäjässä, sillä hän ehti vaikuttamaan myös politiikassa, hän istui useamman kauden kunnanvaltuustossa. Hän piti aina vähempiosaisten puolta, kuului itsekin pienviljelijöihin, mutta ajoi uudistuksia maanviljelyssä ja metsänhoidossa. Hän oli hyvin kekseliäs ja monitaitoinen, yritteliäs ja aikaansaava. Ystäväni sanoo, että isäni oli poikkeusyksilö. Mutta äidistäni hän sai hyvän taisteluparin rinnalleen, yhdessä he saivat sellaisen tilan menestymään, millä ei ollut muiden mielestä mitään mahdollisuutta.

Tyhjästä he alkoivat, ei edes pankki myöntänyt heille lainaa, kun isäni oli kotoisin kaukaa Etelä-Savosta eikä häneen luotettu pienessä, köyhässä Pohjois-Pohjanmaan pitäjässä. Kovalla työllä he rakensivat oman ja meidän lasten tulevaisuuden. Nyt en voi muuta kuin kunnioittaa ja ihailla heitä, oli heillä puutteensakin, mutta niinhän meillä kaikilla on, kaikki me teemme virheitä. Löydän itsestäni välillä ne samat varjot, jotka näyttivät hallitsevan isääkin, joka oli varmasti paljon enemmän työllä ja vastoinkäymisillä raskautettu kuin minä. Ja sisarissani näen myös näitä varjoja.


Varjoista huolimatta on jatkettava elämää, on katsottava valoon päin tai etsittävä sitä. Tiedän olevani kahden hyvin sisukkaan ihmisen tytär, sekin tieto jo antaa voimaa.