Ota 20 ilmaiskierrosta

Ei omaa rahaa, ei riskiä


keskiviikko, 1. heinäkuu 2020

Piriformis vai hamstring?

Viime vuonna innostuin kuntoilusta oikein tosissaan! Jo helmikuussa aloin tehdä varovaisesti HIIT-treenejä (High Intensity Interval Training), ja kun maaliskuussa hankin Polarin fitnessmittarin ranteeseen, innostukseni lisääntyi entisestään. Oli jännää seurata liikuntatavoitteiden saavuttamista ja ylittämistä päivä päivän jälkeen, kuukausi kuukaudelta. Kuntoni koheni jo parissa kuukaudessa niin, että sen tunsin ja huomasin! Sykkeet alenivat ja hikoilu väheni, vaikka tein kuormittaviakin liikuntasuorituksia. Kyllä olen sitä mieltä, että rankanpuoleinen liikunta voi yksinäänkin lieventää vaihdevuosioireita.

Tein kuitenkin varmaan innostuneen aloittelijan virheen: en pitänyt lepopäiviä. Lähes joka päivä saavutukset olivat vähintään 100%, yleensä enemmän, jopa 500%. Kävelin, pyöräilin, tein voimaharjoitteluja ja HIIT-treenejä, joogasin joka viikko. Siivous- ja shoppailupäivätkin olivat sykemittarin mukaan kohtalaisen kovia suorituksia, vaikka en niille antanut mitään arvoa. Jo kesällä tunsin ajoittain väsymystä, mutta töissä oli menossa kiireinen ja vaativa vaihe, johon paneuduin myös omalla vapaa-ajalla, lomalla ja viikonloppuina. Kyseessä ei oikein ollut työasia vaan ystävänpalvelus. Mutta olinhan vain osa-aikaisessa työssä, kyllä minä jaksaisin muutaman kuukauden. Ystäväni oli vihainen, että lammasmaisesti autoin ihmistä, joka näytti viis veisaavan omasta osuudestaan, kävipä tämä kaksi kertaa kesän ja syksyn aikana etelässä rantalomalla. Ihmetteli sitä joku muukin läheiseni, että minua kohdellaan huonosti työpaikalla, käytetään hyväksi.

Marraskuussa tuo minun autettavani sitten lopulta sai tutkintonsa valmiiksi ja saatoin huokaista helpotuksesta. Mutta olin väsynyt ja uupunut. Siitä huolimatta tein liikuntasuorituksia säännöllisesti, saatoinpa tehdä kaksi peräjälkeen: ensin voimaharjoittelut ja siihen HIIT-treeni perään. Joulukuussa tunsin välillä muutaman kerran selässä oireilua ja kipeyttä, mutta sain sulateltua kivut venyttelyllä ja joogalla pois.

Tammikuussa alkoi sitten kipu, johon en löytänytkään hoitokeinoa. Se tapahtui ihan vuoden alussa, 2.1. Tein silloinkin voimaharjoittelut ja HIIT-treenit peräkkäin ja seuraavana päivänä oli kipua oikeassa pakarassa ja alareidessä. Venyttelin ja joogasin, mutta se ei auttanut. En tätä pahemmin murehtinut, yritin liikkua entiseen tapaan, HIIT-treeniä en kuitenkaan uskaltanut enää tehdä. Yhdistin kivun rankkoihin hyppyihin, joiden kestoa olin vain lisännyt talven aikana. Harmitti myös se, että en ollut juuri koskaan lämmitellyt lihaksia kevyesti ennen raskasta liikuntaa, varsinkin ikääntyneenä se olisi tärkeää.

Ajan kuluessa kipu vain paheni ja levisi laajemmalle. Ulkona kävellessä piti mennä välillä kyykkyyn, että kipu hellittäisi enkä huutaisi ääneen. Joogaharjoitukset alkoivat olla kivulloisia, en pystynyt enää menemään kaikkiin asentoihin, joihin ennen olin helposti taipunut. Helmikuussa kävin työterveyslääkärillä, ja hän epäili minulla piriformis-syndroomaa. Hän määräsi kipulääkettä ja käyntiä fysioterapiassa. Helmikuun ja maaliskuun ramppasin sitten fysioterapiassa opettelemassa erilaisia venyttelyliikkeitä, jotka auttoivat vain hieman. Särkylääkkeestä ei ollut mitään apua. Kipeiden kohtien hieronta tennispallolla oli kaikkein kivuliain, mutta auttavin keino. Mutta sekään ei tehonnut kaikkeen. Kävin myös hierojalla, ja hän epäili, että olin vetänyt itseni ylikuntoon sykemittarin kanssa, niin hänelle oli käynyt. Hän oli entinen kilpaurheilija ja toivuttuaan uupumuksesta hän oli kouluttautunut uudelle alalle ja heittänyt sykemittarin menemään. Häntä oli ohjannut ihan personal trainer treenaamisessa ja levossa. Tuokaan hieronta ei auttanut minun vaivaani.

Aloin olla kypsynyt tilanteeseen. Luin netistä piriformis- ja hamstring-oireyhtymistä, kuinka saatetaan tehdä vääriä diagnooseja niiden välillä. Piriformis-lihas on pakaran pieniä syviä lihaksia, jonka alta tai välissä kulkee iskias-hermo. Jos lihas kramppautuu ja turpoaa, se painaa iskias-hermoa ja kipu voi säteillä aina jalkaterän varpaisiin asti. Niin minulla teki, koko jalka saattoi kihelmöidä, myös reiden ulkosivu oli hyvin kipeä, samoin reiden yläosa. Jotkut liikkeet tekivät sietämättömän kipeää. Toivoin, että vaivani olisi ollut vain tuo piriformis-lihas, sillä hamstring on vakavampi vamma lihaksessa, reiden takalihaksen jänne on silloin repeytynyt (lihas on saattanut olla rappeutunut tai heikko) ja parantaessaan itseään se muodostaa yleensä arpikudosta, joka voi kasvaa kiinni iskias-hermoon. Silloin tarvitaan monesti leikkausta ja hyvä kirurgi korjaamaan tilanne eikä sekään saata auttaa. Jopa välilevyn pullistuma on yleensä helpompi ja lyhytaikaisempi vaiva kuin hamstring- tai piriformis-syndrooma. Selkärangassani ei ollut mitään vikaa, lääkäri ja fysioterapeutti olivat yhtä mieltä tästä. Tuskastuneena varasin ajan taas työterveyslääkärille ja vaadin lihasrelaksantteja ja sairaslomaa. Tämä nuori lääkäri oli ihan avuton, kirjoitti minulle kahden viikon sairasloman ja lihasrelaksanttireseptin, mietti, että onko siinä minun jalassani kuitenkin hamstring, että jos en saa apua, on varattava aika fysiatrille.

Nilkutin kotiin, kun en uskaltanut mennä bussiin, oli jo julistettu koronaepidemian takia turvallisuusohjeita. Tilasin apteekista lihasrelaksantit ja Voltaren fortea kotiin kuljetettuna - nämä ne lopulta auttoivat minua parhaiten. Ja lepo ja jokapäiväinen venyttely. Sairasloman ollessa jo loppumassa, sairastuin vielä flunssaan, joka ei oireiden perusteella ollut koronaa. Sairaskäynti työterveydessä hoitui etäyhteydellä, testeihin ei tarvinnut siinä vaiheessa mennä, jos oli lieviä oireita. Huhtikuussa menin töihin ja kävelin jo työmatkoja, kipu jalassa hellitti vähä vähältä. Joskus siinä saattaa vieläkin tuntua pientä kihelmöintiä. Olen tavattoman helpottunut, jos tämä hoitui näin. Pystyn tekemään jo lähes kaikki joogaohjelmaani kuuluvat asennot vaivatta.

En ole HIIT-treenejä uskaltanut vieläkään tehdä, mutta aion varovasti aloittaa ne, kunhan lämpötila vähän laskee. On se vaan niin hyvä kunnonkohentaja. Kesäkuu oli liian kuuma ja helteinen, ja töissäkin oli taas kiire ja stressiä, tein paljon ylitöitä. Aion pitää myös taukoja ja lepopäiviä liikunnasta ja kuntoilusta. Lepo on kuitenkin se vaihe, jossa lihakset kasvavat ja kehittyvät. Töissä ei myöskään tule olemaan enää niin ihanaa ihmistä tai asiaa, jonka vuoksi uhraisin oman terveyteni.


maanantai, 13. huhtikuu 2020

Poikkeustila

Kaksi kuukautta sitten ei olisi voinut edes kuvitella, minkälaista aikaa olemme joutuneet viettämään nyt jo yli kuukauden. Aluksi ihmisten kokoontumisia vain rajoitettiin, mutta kohta julistettiin jo poikkeustila, ja vielä senkin jälkeen sääntöjä kiristettiin. Nyt on pahin epidemia-alue, Uusimaa, eristetty. Vain pakolliset työ- tai kotimatkat on sallittu rajan yli, jota poliisit valvovat.

Joka puolelle maailmaa on levinnyt kohtalokas koronapandemia, COVID-19 - virus, joka todettiin ensimmäisen kerran Kiinassa Wuhanin eläintorilla. Virus muistuttaa SARS-viruksia, ja epäillään, että virusta kantavat lepakot, joista virus on ehkä tarttunut jonkin toisen tai toisten eläinlajien kautta ihmiseen, ja sitten tapahtui se, mistä asiantuntijat ovat varoittaneet jo vuosia, jopa vuosikymmeniä: tämä virus leviää nopeasti ihmiseltä toiselle ja aiheuttaa maailmanlaajuisen pandemian. Vanhemmille ja/tai perussairauksia poteville ihmisille tämä virus voi olla kuolemaksi. 

Aluksi tätä virusta pidettiin harmittomana, tavallista influenssaa vähäpätöisempänä flunssana, mutta ei mennyt montaa viikkoa, kun se huomattiinkin Kiinassa tavallista kohtalokkaammaksi. Kiinassa otettiin järeät toimenpiteet käyttöön epidemian kukistamiseksi, jolle Euroopassa ja muualla vähän naureskeltiin, mutta ilmeet vakavoituivat vähitellen kaikkialla, kun omassakin maassa tautiin sairastuneiden määrä vain kasvoi ja sairaalan teho-osastot täyttyivät niin, ettei kaikkia tehohoitoa tarvitsevia voitu hoitaa, ja siksi sairastuneet kuolivat. Ja huomattiin, että tähän tautiin voi kuolla nuori terve aikuinenkin.  Tämä ei ole naurun paikka, tämä on dystopia, elämme painajaista.

Pesemme nyt käsiä monta kertaa päivässä, läträämme käsidesien kanssa, käymme kaupassa harvakseltaan vain ruokaostoksilla tai tilaamme ruokaa netistä kotiin toimitettuna, kaupan kassat ovat pleksin takana suojassa, koulut ovat suljetut ja lapset etäopiskelevat kotoa käsin samoin kuin kaikki sellainen työ, jota voidaan tehdä kotona, on siirretty etätyöksi. Yli 70-vuotiaat ovat saaneet määräyksen pysyä kotona eikä heillä ole voinut vierailla muuta kuin toimittamalla heille eväskassit tai muuta pakollista apua. Joka puolella ihmisten on pidettävä metrin, mieluiten kahden metrin turvaväli toisiinsa. Kyläillä ei saa, yhteydet pyydetään hoitamaan puhelimella tai netin kautta. Muut kuin jotkut pakolliset työmatkat ovat kiellettyjä, maiden rajat ovat suljetut, eikä ulkomaanmatkoja sallita. Ihmisiä ohjeistetaan pysymään kotona sisätiloissa. Baarit ja ravintolat on suljettu, samoin hiihtokeskukset. Yli kymmenen hengen ryhmäkokoontumiset on kielletty. On pohdittu vieläkin kireämmistä säännöistä: hengityssuojaimet pakollisiksi ja vain kahden hengen ryhmät olisivat sallittu. Näin voisimme ehkä päästä aikaisemmin purkamaan tiukkoja rajoituksia. Eri mailla on erilaisia strategioita hoitaa koronaepidemia, Suomessa kuulutaan keskikastiin tai melko tiukkaan valvontaan.

Koska suurin osa yrityksistä on joutunut sulkemaan liikkeensä tai asiakkaita ei vain kerta kaikkiaan ole, taloudelliset menetykset ovat suuria. Ennustetaankin konkurssiaaltoa ja suurta työttömyyttä ja lamaa, jolle ehkä ei löydy vertaista historiassa. Rahaa on alettukin painaa ja jakaa joka puolella maailmaa koronaepidemiasta taloudellisesti kärsineille. Pörssikurssit ovat romahtaneet ja jotkut ennustavat, että kurssit tulevat vielä jatkossakin tipahtamaan lisää alas. Korot nousevat, työttömien määrä on lisääntynyt. Mutta on sellaistakin henkeä, että taloustilanne on ollut hyvä ennen korona-aaltoa, että tästä kohta noustaan, ja osakkeiden alennusmyynnit keräävät vain lisää ostajia. Nyt kannattaa ostaa, saa halvalla!

Pandemia on saanut ainakin osan maista tekemään yhteistyötä sen kukistamikseksi. Kehitetään rokotetta virukseen, etsitään tehokasta lääkettä sairauteen, annetaan neuvoja ja apua, kun oman maan tilanne on saatu paremmalle tolalle. Vaikka rajat ovatkin kiinni, rahti- ja tavaraliikenne kulkee, samoin erilaisia terveydenhoitotarvikkeita aletaan valmistaa tehtaissa, joissa oli ennen muuta toimintaa. Yliopistot ovat siirtäneet ja siirtävät opetustaan verkkoon suoritettaviksi etänä. Samoin monet virastot ja palvelut siirtyvät nyt nettiin, jos niitä aiemmin ei oltu saatu sinne siirretyksi. Ihmiset jalkautuvat luontoon, kun muualle eivät pääse. Osassa perheitä korona yhdistää, joissakin tilanne taas kriisiytyy ja muutetaan erilleen, laitetaan ero vireille.

On tässä ollut hyviäkin puolia tässä poikkeusajassa. Saasteet ovat vähentyneet ilmakehästä, kun tehtaiden tuotanto ja liikenne ovat olleet melkein pysähdyksissä suuressa osassa maailmaa, pahimmin saastuneissa kaupungeissa voidaan nyt ihailla sinistä taivasta. Venetsiasta olen nähnyt uutisia, jossa ihmetellään vesien puhtautta ja jopa delfiinien palaamista kanaaleihin. Jospa tämä pandemia olikin luonnon viime rääkäisy, viimeinen keino pysyä hengissä ennen lopullista ekokatastrofia ja joukkotuhoa, mukaan lukien myös ihmisen sukupuun kuolemista? Tai ihminen on saanut ainakin vähän lisäaikaa tai tilaisuuden ottaa opiksi, miten tällä maapallolla tulisi elää, että kaikki, ihminen ja luonto, voisivat hyvin? 

Suuren kiitoksen aihe ovat olleet tänä aikana myös ihmiset, jotka ovat taistelleet koronopandemian etujoukoissa pannen itsensä altiiksi: sairaanhoitajat, lähihoitajat, lääkärit, siivoojat, myyjät, kassanhoitajat, liikennevälineiden kuljettajat, apteekin henkilöstö, poliisi, kaikki, jotka ovat pitäneet pystyssä yhteiskuntia, etteivät ne romahda täysin kaaokseen ja oman käden oikeuteen. Heidän ansiostaan elämämme ei ole vielä dystopiaa, me selviämme tästä!

 

tiistai, 18. helmikuu 2020

Asioita, joista pidän 1: Lukeminen ja kirjat

 

kirjat%20%282%29.jpg

 

Asioita, joista pidän 1/10


Jo ennen kouluikää harras toiveeni oli oppia lukemaan, pyysin siskoa ja veljiäni monta kertaa sitä minulle opettamaan, mutta heillä ei riittänyt kärsivällisyyttä minun kanssani, kun en heti oppinut taitoa. Niinpä olin lukevinani kirjoja, omasta päästä keksin tarinoita, mitä niissä muka luki. Jo 5-vuotiaana olin menossa kouluun ja minut olisi varmaan sinne hyväksyttykin, mutta vaikea astma puhkesi 6-vuotiaana minulla niin pahaksi, että koulunkäynti piti siirtää alkamaan normaalisti 7-vuotiaana.

Minulla ei ollut mitään vaikeuksia oppia erilaisia taitoja koulussa, olin jopa niin hyvä, että opettaja nosti minut monta kertaa oikein esimerkiksi muille. Tästä oli seurauksena tietenkin kateutta. Aiemmin hyvä kaverini mullisteli minulle ja minut eristettiin muista, ei otettu enää mukaan leikkeihin välitunnilla. Olin hyvin yksinäinen ekaluokkalainen. En puhunut tästä mitään kenellekään, en opettajille enkä kotonakaan. Kiusaamistahan se oli, silloin sitä en sillä tavalla ymmärtänyt, mutta käsitin, mistä kaikki johtui. Onneksi toisella luokalla kouluumme siirrettiin muualta lisää oppilaita ja sain uusia kavereita.

Koulussamme oli pieni kirjasto ja lainasin sieltä lasten ja nuorten kirjoja. Aku Ankkakin minulle tilattiin kotona vasta, kun opin itse lukemaan. Minulle ei luettu kotona juuri koskaan satuja tai muutakaan. Taisi olla elämäni alkutaival melko ankea. Onneksi oli kirjat! Niitä minä luin, parhaita useampaan kertaan. Ja en pihdannut lukutaitoa ja lukemista vain itselleni! Minulla oli kaksi vuotta nuorempi serkkutyttö, jonka kanssa olimme lapsuuden ajan kuin paita ja peppu! Luin hänelle ja leikimme monenlaisia leikkejä, mm. koulua. Niinpä serkkuni oppi jo ennen kouluikää lukemaan, ja taisi kirjoittaminen ja laskeminenkin sujua auttavasti, koska hänet meinattiin siirtää suoraan toiselle luokalle. En tiedä syytä, miksi niin ei kuitenkaan käynyt, ehkä ei ollut tarpeeksi kypsyyttä. Hänen äitinsä muisti aina nähdessämme, että Leena se opetti heidän pölkkypään lukemaan ja miksi et alkanut opettajaksi. Olen joskus miettinyt, että mahtoi serkullani olla kotona ahdistavaa, jos häntä aina verrattiin minuun, kaksi vuotta vanhempaan. Lukuihmistä hänestä ei tullut koskaan, hänestä tuli aivan erilainen kuin minä, täysin ymmärrettävää. Minä sen sijaan luin itsekseni paljon ja muiden lapsillekin, siinä olin hyvä, poikalapsetkin tulivat kirja kädessä jo eteisessä vastaan: Lue Leena!

Kirjoista minä olen onkinut tietoa ja oppinut ymmärtämään erilaisia ihmisiä, myös itseäni. Kirjan avulla pääsee sisälle toisen ihmisen elämään, ajatusmaailmaan ja kokemuksiin. On se ihmeellistä! Miten niistä mustista pikkukirpuista valkoisella pohjalla voi avautua aivan mieletön määrä erilaisia maailmoja! Ilman kirjoja luulen, että minua ei enää edes olisi tai olisin huomattavasti jäykempi asenteissani, en ainakaan olisi edes kuvitellut opiskelevani yliopistossa, en ehkä edes lukiossa. Jossain tutkimuksessa taidettiin tulla sellaiseen johtopäätökseen, että kaunokirjallisuuden lukeminen kehittää empatiakykyä, osaa asettua toisen ihmisen asemaan. Tähän kun yhdistää vielä tiedon ja/tai kokemuksen, niin sittenpä voikin auttaa toista ihmistä selviytymään tukalastakin tilanteesta. Se taas on minusta ihmisen jaloin tehtävä: auttaa toista hukkumasta vaikeuksiin.

 

lauantai, 18. tammikuu 2020

Asioita, joista pidän 2: Kirjoittaminen

 

20200116_135548%20%282%29.jpg

 

Asioita, joista pidän 2/10


Kirjoittamisesta tuli minulle henkireikä teini-iässä, vaikka kirjoitin minä päiväkirjaa koulun ensimmäisestä luokasta lähtien,  kun sain päiväkirjan lahjaksi opettajalta ekaluokan keväällä. Olin viidennellä tai kuudennella luokalla peruskoulussa, kun opettajani esitteli yhden ainekirjoitukseni koko luokalle, olin käyttänyt siinä hänen mukaan kirjailijoiden suosimaa tekniikkaa. Sain aineesta 9½ ja yksi luokkakaverini hyrisi ääneen, että Leenasta tulee kirjailija.

En minä tuosta vielä hypännyt taivaisiin kuvittelemaan, että minusta tulisi kirjailija, en toki. Mutta kun pari vuotta kului lisää ja luin enemmän kirjallisuutta pärjäten hyvin äidinkielessä, aloin arvostamaan kirjailijoita ja oikeastaan kaikkia taiteen lajeja. Olin herkkä ja syvällinen mietiskelijä, olin paljon yksin ja tunsin itseni erilaiseksi ja ulkopuoliseksi. Kirjoittamisesta tuli minulle tärkeä keino käsitellä tunteitani, ajatuksiani ja ihmissuhteitani. Yksi suurista unelmistani oli, että minusta tulisi kirjailija. Se olikin niin suuri, että en uskaltanut sitä tavoitella, en uskaltanut edes sanoa sitä ääneen kenellekään. Oli sellainen tunne, että muut ajattelisivat: "Mikähän tuokin luulee olevansa?" ja itsekin taisin ajatella itsestäni samoin. Niinpä en tehnyt kirjoittamisen eteen muuta kuin jatkoin vain päiväkirjojen kirjoittamista. Niitä onkin minulla melkoinen läjä tallella hyllyssä.

Minulla oli kuitenkin realistinen käsitys kirjailijan työstä. Harva kirjoittaja menestyy hyvin tai edes elättää itsensä kirjoittamalla. Ja koska en ollut rikkaasta perheestä, joka olisi tarjonnut minulle hyvät lähtökohdat tai olisi jopa osittain kustantanut elämäni, päädyin opiskelemaan ihan muita asioita ja aloja, ja ohjauduin työelämässä aivan erilaisille raitelle, kuin olin koskaan kuvitellut.

Vasta nelikymppisenä uskaltauduin kirjoittajakursseille kansalaisopistoissa ja työväenopistoissa. Ja kun verkkoyhteydet yleistyivät tietokoneilla, olen osallistunut myös useammalle kirjoittamisen verkkokurssille. Osallistuin jopa muutamaan kilpailuun ja yhdestä sain kunniamaininnan.

Muutaman kurssin jälkeen haaveilin omasta blogista ja sain lopulta perustettuakin sen, tämän, jota olen nyt päivittänyt kohta kuusi vuotta. Mutta suuri haaveeni kirjoittaa romaani, jopa useampi romaani, joilla olisi kustantaja, se taitaa kuihtua. Jospa saisin kirjoitettua yhden kirjan, vaikka omakustanteen, johon olisin voinut kirjata tärkeimmät ajatukseni elämästä, mitä olen siitä oppinut, ja josta olisi ehkä hyötyä jollekin. Välillä olen suunnitellut myös useampaa blogia erilaisine tyyleineen ja aiheineen. Vaihtoehtoja nykyään on ja ties mitä tulevaisuus vielä tuo tullessaan. Voi olla, että suuri haaveeni toteutuu vasta eläkkeellä.

 

sunnuntai, 5. tammikuu 2020

Asioita, joista pidän 3: Musiikki

 

20170912_urut.jpg

 

Asioita, joista pidän 3/10


Olen koko ikäni lapsesta asti halunnut oppia soittamaan pianoa, mutta meillä ei ollut varaa hankkia pianoa tai ei meillä olisi ollut edes tilaa pianolle. Veljeni soitti kitaraa ja minäkin opettelin soittamaan sillä Ukkoa Nooaa, Hämä-hämä-häkkiä ja Jänis istui maassa, noita helppoja rallatuksia, joita sitä rämpytteli korvakuulolta millä tahansa muullakin soittimella, joka osui käsiin. Koulun alaluokilla minulle ostettiin huilu, sellainen muovinen nokkahuilu, jollaiset kouluunkin oli hankittu, ei se kallis ollut, mutta eipä vienyt tilaakaan. Kyllä minä siihen puhaltelin ja osasin soittaakin, mutta kun ei ollut mitään soiton kursseja tai tunteja eikä kannustajaa tai opettajaa, niin huilu unohtui teini-iässä kiukaan päälle ja siskon poika taisi sen lopulta sitten rikkoa.

Opiskeluaikana ostin itse omilla säästöillä sähköurut, joita aluksi pimputinkin innostuneesti, mutta sekin sitten unohtui ja jäi satunnaiseksi soittaminen sillä. En kuitenkaan luopunut uruista, vaikka moni niitä katseli itselleen. Meinasin myös monta kertaa lahjoittaa urut veljelleni, mutta en sitä kuitenkaan raskinut tehdä, vaikka epäilin vahvasti, etten vanhana oppisi enää soittamaan, ainakaan nuoteista ja vaikka oppisinkin, ei minusta tulisi enää hyvää soittajaa millään. Ja olin sijoittanut urkuihin aika suuren summan rahaa, säälitti hävittää niitä ilmaiseksi pois.

Pari vuotta sitten kokeilin netissä toimivaa pianon soiton alkeiskurssia Rockwaylla, ja hämmästyin, että opin nuotteista lukua ja soittamista ainakin teoriassa ihan helposti. Välillä olin ihan tohkeissaan soittamisen kanssa, mutta niin vain jäi soittaminen tälläkin kertaa muiden kiireiden takia kesken. Soiton harrastus olisi vaatinut todella paljon harjoittelua ja liveopetusta ammattilaiselta. Unelmoin edelleen kuitenkin soittamisesta, vielä minä kerran laitan urut soimaan! Vaikka eläkkeellä!

Musiikki on ilman soittamistakin minulle ollut aina henkireikä. Teini-iässä ja nuoruudessa sitä käsitteli musiikin kautta tunteita ja ajatuksia, sitä jopa luokitteli ihmisiä musiikkimaun perusteella, oliko samalla aaltopituudella toisen kanssa. Myöhemminkin olen tsempannut itseäni musiikin avulla milloin ikävään ja vaativaan työsuoritukseen tai kokonaiseen viikonlopun tai jopa viikon työleiriin vanhempieni luona, kun autoin isääni omaishoitajuuden aikana. Sekin aika kesti lähes kymmenen vuotta, joten aika paljosta saan olla kiitollinen muusikoille, että olen jaksanut, samoin vanhempani. Kotona myös kuuntelin musiikkia paljon ja sydämen pohjasta lauloin monesti mukana tai ilman taustamusiikkiakin, kun yritin pitää kotona yllä hilpeää tunnelmaa, vaikka äitini hiipui vuosi vuodelta heikompaan kuntoon. Mutta oli ne mieleenpainuvia hetkiä, kun sain äitini leveästi hymyilemään, kun lauloin vaikka "Eesti, Eesti, Eesti, kaipaan sinne perkeleesti" tai "Kun kolmatta linjaa takaisin kuljen kerran, saa vanhat saatanat jokainen". Sorsakosken "Olet kaikki" ja Markku Aron "Käyn uudelleen eiliseen", niitä lauloin aina suurella tunteen palolla laulajan mukana. Äiti taas reagoi voimakkaasti Katri-Helenan Syysunelmaan. Kun muistelen nytkin sitä aikaa ja äidin liikutusta, kyyneleet kihoavat silmiin.

Sitä se musiikki on parhaimmillaan, liikuttaa ja auttaa jaksamaan. Se yhdistää ihmisiä. Vanhempani olivat innokkaita tanssi-ihmisiä, eikä meillä juuri virsiä veisattu. Itsellä musiikkimaku oli erilainen kuin vanhemmilla, kuuntelin enimmäkseen rockmusiikkia ja iskelmiä, mutta vanhempana olen alkanut pitää myös vanhempieni tanssimusiikista, niin kuin tuokin Sorsakosken kuunteleminen osoittaa. Nykyisin kuuntelen paljon klassista ja bluesia. Laulaisinkin enemmän, mutta kerrostalossa ei kehtaa sitä tehdä, etteivät naapurit joudu kärsimään. Joskus kaivan esiin vanhemmille räätälöimäni joululahjan 70/80-luvun vaihteessa, vihkon, johon keräsin yli sadan laulun sanat - äänitin kasettisoittimella lauluja radiosta ja kuuntelin niitä uudestaan kirjoittaen laulujen sanat vihkoon - ja lauleskelen niitä hiljaa. Isäni lauloi myös monesti tuosta vihkosta lauluja, Tapio Rautavaara oli suosikki, itsekin pidin Toivo Kärjen, Repe Helismaan ja Tapio Rautavaaran yhdistelmästä. Isäni näyttää sivujen kulumisen perusteella eniten laulaneen Tapio Rautavaaran Rakovalkealla:

On yö ja tähdet taivahalla loistaa välkkyen
Kuu kirkas hohdettaan luo tunturille
On ympärilläin erämaa ja outo hurma sen
On avautunut sydämeni sille
 
Tää köyhä, karu maa
Mun lumoihinsa saa
On avautunut sydämeni sille
 
On yö ja rakovalkealla liekkiin tuijotan
Se lämpöänsä Lapin yöhön valaa
Ken suoniinsa on saanut Lapin kuumeen polttavan
Sen mieli tänne lakkaamatta palaa
 
Tää revontulten maa
Tää kiehtoo, lumoaa
Ja mieli tänne lakkaamatta palaa
 
On yö ja kohta kiinni painuu silmät raukeat
On havuvuode päällä hangen jäisen
Kuin vartioina tunturien laet aukeat
Ne suojahansa ottaa yksinäisen
 
Tää jään ja lumen maa
Tää jylhän kaunis maa
Se suojahansa ottaa yksinäisen