lauantai, 18. tammikuu 2020

Asioita, joista pidän 2: Kirjoittaminen


20200116_135548.jpg


Asioita, joista pidän 2/10


Kirjoittamisesta tuli minulle henkireikä teini-iässä. Kirjoitin minä päiväkirjoja ensimmäisestä luokasta lähtien, kun sain päiväkirjan lahjaksi opettajalta ekaluokan keväällä. Olin viidennellä tai kuudennella luokalla peruskoulussa, kun opettajani esitteli yhden ainekirjoitukseni koko luokalle, olin käyttänyt siinä hänen mukaan kirjailijoiden tekniikkaa. Sain aineesta 9½ ja yksi luokkakaverini totesi hiljaa hyristen minulle, että Leenasta tulee kirjailija.

En minä tuosta vielä hypännyt taivaisiin kuvittelemaan, että minusta tulisi kirjailija, en toki. Mutta kun pari vuotta kului lisää ja luin enemmän kirjallisuutta pärjäten hyvin äidinkielessä, aloin arvostamaan kirjailijoita ja oikeastaan kaikkia taiteen lajeja. Olin herkkä ja syvällinen mietiskelijä, olin paljon yksin ja tunsin itseni erilaiseksi ja ulkopuoliseksi. Kirjoittamisesta tuli minulle tärkeä keino käsitellä tunteitani, ajatuksiani ja ihmissuhteitani. Yksi suurista unelmistani oli, että olisin kirjailija. Se olikin niin suuri, että en uskaltanut sitä tavoitella, en uskaltanut edes sanoa sitä ääneen kenellekään. Oli sellainen tunne, että muut ajattelisivat: "Mikähän tuokin luulee olevansa?" ja itsekin taisin ajatella itsestäni samoin. Niinpä en tehnyt kirjoittamisen eteen muuta kuin jatkoin vain päiväkirjojen kirjoittamista. Niitä onkin minulla melkoinen läjä tallella hyllyllä.

Minulla oli kuitenkin realistinen käsitys kirjailijan työstä. Harva kirjoittaja menestyy hyvin tai edes elättää itsensä kirjoittamalla. Ja koska en ollut rikkaasta perheestä, joka olisi tarjonnut minulle hyvät lähtökohdat tai olisi jopa osittain kustantanut elämäni, päädyin opiskelemaan ihan muita asioita ja aloja, ja ohjauduin työelämässä ihan erilaisille raitelle, kuin olin koskaan kuvitellut.

Vasta nelikymppisenä uskaltauduin kirjoittajakursseille kansalaisopistoissa ja työväenopistoissa. Ja kun verkkoyhteydet yleistyivät tietokoneilla, olen osallistunut myös useammalle kirjoittamisen verkkokurssille. Osallistuin jopa muutamaan kilpailuun ja yhdestä sain kunniamaininnan.

Muutaman kurssin jälkeen haaveilin omasta blogista ja sain lopulta perustettuakin blogin, jota olen nyt päivittänyt kohta kuusi vuotta. Mutta suuri haaveeni kirjoittaa romaani, jopa useampi romaani, joilla olisi kustantaja, se taitaa kuihtua. Jospa saisin kirjoitettua yhden kirjan, vaikka omakustanteen, johon olisin voinut kirjata tärkeimmät ajatukseni elämästä, mitä olen siitä oppinut ja josta olisi ehkä hyötyä jollekin. Välillä olen suunnitellut myös useampaa blogia erilaisine tyyleineen ja aiheineen.

Aika vain rientää nopeasti ja ikää tulee, ehkä käy niin, että unelmat haihtuvat ja tilalle tulee muuta, toivottavasti se olisi silloin tärkeämpää eikä vain pakon sanelemaa luopumista elämästä tai elämään uupumista. Niin kauan kuin on elämää, niin kauan on toivoa, tämä klisee pitänee paikkansa, toivottavasti.

sunnuntai, 5. tammikuu 2020

Asioita, joista pidän 3: Musiikki

 

20170912_urut.jpg

 

Asioita, joista pidän 3/10


Olen koko ikäni lapsesta asti halunnut oppia soittamaan pianoa, mutta meillä ei ollut varaa hankkia pianoa tai ei meillä olisi ollut edes tilaa pianolle. Veljeni soitti kitaraa ja minäkin opettelin soittamaan sillä Ukkoa Nooaa, Hämä-hämä-häkkiä ja Jänis istui maassa, noita helppoja rallatuksia, joita sitä rämpytteli korvakuulolta millä tahansa muullakin soittimella, joka osui käsiin. Koulun alaluokilla minulle ostettiin huilu, sellainen muovinen nokkahuilu, jollaiset kouluunkin oli hankittu, ei se kallis ollut, mutta eipä vienyt tilaakaan. Kyllä minä siihen puhaltelin ja osasin soittaakin, mutta kun ei ollut mitään soiton kursseja tai tunteja eikä kannustajaa tai opettajaa, niin huilu unohtui teini-iässä kiukaan päälle ja siskon poika taisi sen lopulta sitten rikkoa.

Opiskeluaikana ostin itse omilla säästöillä sähköurut, joita aluksi pimputinkin innostuneesti, mutta sekin sitten unohtui ja jäi satunnaiseksi soittaminen sillä. En kuitenkaan luopunut uruista, vaikka moni niitä katseli itselleen. Meinasin myös monta kertaa lahjoittaa urut veljelleni, mutta en sitä kuitenkaan raskinut tehdä, vaikka epäilin vahvasti, etten vanhana oppisi enää soittamaan, ainakaan nuoteista ja vaikka oppisinkin, ei minusta tulisi enää hyvää soittajaa millään. Ja olin sijoittanut urkuihin aika suuren summan rahaa, säälitti hävittää niitä ilmaiseksi pois.

Pari vuotta sitten kokeilin netissä toimivaa pianon soiton alkeiskurssia Rockwaylla, ja hämmästyin, että opin nuotteista lukua ja soittamista ainakin teoriassa ihan helposti. Välillä olin ihan tohkeissaan soittamisen kanssa, mutta niin vain jäi soittaminen tälläkin kertaa muiden kiireiden takia kesken. Soiton harrastus olisi vaatinut todella paljon harjoittelua ja liveopetusta ammattilaiselta. Unelmoin edelleen kuitenkin soittamisesta, vielä minä kerran laitan urut soimaan! Vaikka eläkkeellä!

Musiikki on ilman soittamistakin minulle ollut aina henkireikä. Teini-iässä ja nuoruudessa sitä käsitteli musiikin kautta tunteita ja ajatuksia, sitä jopa luokitteli ihmisiä musiikkimaun perusteella, oliko samalla aaltopituudella toisen kanssa. Myöhemminkin olen tsempannut itseäni musiikin avulla milloin ikävään ja vaativaan työsuoritukseen tai kokonaiseen viikonlopun tai jopa viikon työleiriin vanhempieni luona, kun autoin isääni omaishoitajuuden aikana. Sekin aika kesti lähes kymmenen vuotta, joten aika paljosta saan olla kiitollinen muusikoille, että olen jaksanut, samoin vanhempani. Kotona myös kuuntelin musiikkia paljon ja sydämen pohjasta lauloin monesti mukana tai ilman taustamusiikkiakin, kun yritin pitää kotona yllä hilpeää tunnelmaa, vaikka äitini hiipui vuosi vuodelta heikompaan kuntoon. Mutta oli ne mieleenpainuvia hetkiä, kun sain äitini leveästi hymyilemään, kun lauloin vaikka "Eesti, Eesti, Eesti, kaipaan sinne perkeleesti" tai "Kun kolmatta linjaa takaisin kuljen kerran, saa vanhat saatanat jokainen". Sorsakosken "Olet kaikki" ja Markku Aron "Käyn uudelleen eiliseen", niitä lauloin aina suurella tunteen palolla laulajan mukana. Äiti taas reagoi voimakkaasti Katri-Helenan Syysunelmaan. Kun muistelen nytkin sitä aikaa ja äidin liikutusta, kyyneleet kihoavat silmiin.

Sitä se musiikki on parhaimmillaan, liikuttaa ja auttaa jaksamaan. Se yhdistää ihmisiä. Vanhempani olivat innokkaita tanssi-ihmisiä, eikä meillä juuri virsiä veisattu. Itsellä musiikkimaku oli erilainen kuin vanhemmilla, kuuntelin enimmäkseen rockmusiikkia ja iskelmiä, mutta vanhempana olen alkanut pitää myös vanhempieni tanssimusiikista, niin kuin tuokin Sorsakosken kuunteleminen osoittaa. Nykyisin kuuntelen paljon klassista ja bluesia. Laulaisinkin enemmän, mutta kerrostalossa ei kehtaa sitä tehdä, etteivät naapurit joudu kärsimään. Joskus kaivan esiin vanhemmille räätälöimäni joululahjan 70/80-luvun vaihteessa, vihkon, johon keräsin yli sadan laulun sanat - äänitin kasettisoittimella lauluja radiosta ja kuuntelin niitä uudestaan kirjoittaen laulujen sanat vihkoon - ja lauleskelen niitä hiljaa. Isäni lauloi myös monesti tuosta vihkosta lauluja, Tapio Rautavaara oli suosikki, itsekin pidin Toivo Kärjen, Repe Helismaan ja Tapio Rautavaaran yhdistelmästä. Isäni näyttää sivujen kulumisen perusteella eniten laulaneen Tapio Rautavaaran Rakovalkealla:

On yö ja tähdet taivahalla loistaa välkkyen
Kuu kirkas hohdettaan luo tunturille
On ympärilläin erämaa ja outo hurma sen
On avautunut sydämeni sille
 
Tää köyhä, karu maa
Mun lumoihinsa saa
On avautunut sydämeni sille
 
On yö ja rakovalkealla liekkiin tuijotan
Se lämpöänsä Lapin yöhön valaa
Ken suoniinsa on saanut Lapin kuumeen polttavan
Sen mieli tänne lakkaamatta palaa
 
Tää revontulten maa
Tää kiehtoo, lumoaa
Ja mieli tänne lakkaamatta palaa
 
On yö ja kohta kiinni painuu silmät raukeat
On havuvuode päällä hangen jäisen
Kuin vartioina tunturien laet aukeat
Ne suojahansa ottaa yksinäisen
 
Tää jään ja lumen maa
Tää jylhän kaunis maa
Se suojahansa ottaa yksinäisen

 

maanantai, 30. joulukuu 2019

Asioita, joista pidän 4: Meditointi ja mindfulness

meditointiappi20191230.jpg

The Mindfulness app

 

Asioita, joista pidän 4/10


Ensimmäisen kerran kiinnostuin meditoinnista jo 1980-luvun loppupuolella. Kävin silloin transsendenttisen meditoinnin esittelytilaisuudessa ja osallistuin maksulliselle meditointikurssille, jossa minulle annettiin mm. mandra, sana jota toistellaan hiljaa mielessä meditoinnin ajan. Sitä ei saanut koskaan lausua ääneen, eikä kertoa sitä toiselle ihmiselle. Vieläkin muistan tuon mandrasanani enkä ole sitä kenellekään sanonut ääneen tai kirjoittanut paperille.

Yritin meditoida kaksi kertaa päivässä 20 minuuttia, aamulla ja illalla, ja osallistuin meditoijien yhteistilaisuuksiinkin. Koin kuitenkin jo silloin meditoinnin vaikeaksi enkä saanut siitä sellaista hyötyä, jota toivoin. Niinpä tapa unohtui pitkäksi aikaa, kunnes tänä vuonna olen yrittänyt sitä uudelleen elvyttää. Nyt teen sen kuitenkin toisin, en enää tiukan vaativasti tietyllä tavalla vaan ystävällisemmin ja itseäni kuunnellen, miltä tuntuu, hyväksyvästi.

Olen jopa ladannut kännykkääni maksullisen Meditointi-appin, jossa on suomen- ja englanninkielisiä eri mittaisia ohjattuja harjoituksia, vaikka netistä löytyy ilmaisiakin harjoituksia. Tästä maksullisestakin appista on myös saatavilla ilmainen versio, jota voi ainakin aluksi käyttää ja kokeilla.

Meditoinnilla on ihan tieteellisestikin tutkittu vaikutus mieleen ja aivojen fyysiseen rakenteeseen, jo kahden kuukauden harjoittelu voi näkyä aivoissa etuotsalohkojen kuorikerrosten toiminnan vahvistumisena. Tuo osa aivoista liittyy ihmisen kehittyneempään ajattelutoimintaan ja harkintaan sekä tunteiden säätelyyn. Juuri stressi kutistaa tai tuhoaa näitä aivosoluja ja käytös muuttuu impulsiivisemmaksi.

Toivon, että meditoinnista ja hyväksyvästä tietoisesta läsnäolosta eli mindfulnessista tulee minulle hyvä päivittäinen tapa, jolla pystyn rauhoittamaan stressaantuneen mieleni.

maanantai, 16. joulukuu 2019

Asioita, joista pidän 5: Jooga

IMG_20191015_jooga.jpg

Vanha 15 vuotta sitten hankittu joogamatto on ahkerasti käytössä joka viikko

 

Asioita, joista pidän 5/10


Jooga on kuulunut säännölliseen harrastukseeni jo lähes kolmenkymmenen vuoden ajan. Jos olen pitänyt taukoa siitä muutaman viikonkin, on pakko ottaa aikaa siihen ja tehdä harjoitus kunnolla läpi, että saa helpotusta nuutuneeseen ja huonosti voivaan oloon. Teen istumatyötä tietokoneen ääressä, joten varsinkin selkä ja hartiat jäykistyvät ja kipeytyvät, jos ei voimistele, venyttele tai tee joogaliikkeitä. Pelkkä paikallaan istuminen tai löhöäminen sohvalla aiheuttaa pian kumaran ryhdin, pää on kipeä eikä ajatus kulje ja paino nousee.

Epäilen, että ilman joogaa olisin ollut eläkkeellä jo kauan tules-vaivojen takia, saattaisipa olla uhkana jo metabolinen oireyhtymä. Eikä ainoastaan jooga ole hyvä vetreytyskeino jäykistyneelle tukirangalle, vaan kaikenlainen venyttely, voimistelu, jumppa tai pilates, itse nyt satuin kiinnostumaan hatha-joogasta. Lihasten ympärillä on lihaskalvot, jotka kiristyvät tiukoiksi ilman venyttelyä, ja jos haluaa voimaharjoittelulla kasvattaa lihasmassaa ja voimia, voivat nämä kiristyneet lihaskalvot estää lihasten kasvun. Siksi venyttely on tärkeää myös voimaharjoittelun jälkeen.

Olen jo aiemmin kirjoittanut joogaharrastuksestani, joten ei tästä sen enempää.

 

 

perjantai, 29. marraskuu 2019

Asioita, joista pidän 6: Liikunta ja biohakkerointi

 

polar1.jpg

 

Asioita, joista pidän 6/10


Liikunnasta on tullut minulle iän myötä koko ajan tärkeämpää. Viidenkympin jälkeen olen aloittanut säännöllisen voimaharjoittelun, olen jatkanut kävelylenkkeilyä ja aloittanut nyt viimeksi kuluneen vuoden aikana HIIT-treenit (High Intense Interval Training). Tänä vuonna hankin myös ensimmäisen sykemittarilla varustetun fitness-kellon ranteeseen. Se on entisestään lisännyt kuntoiluharrastustani. Mittarin avulla voi seurata kehitystään kaikissa liikuntasuorituksissa, se kannustaa liikkumaan ja myös tekee liikunnasta turvallisempaa, mikä varsinkin iäkkäille on tärkeää ja kaiken ikäisille huonokuntoisille, jotka aloittelevat kuntoilua. Minulle fitness-ranneke on ollut ainoa ja paras personal trainer (kun en muusta tiedä). Haaveilen vielä myös jalostuneemmista sporttikelloista ja Ouran sormuksestakin eli varmaan jatkan itseni mittaamista lisää erilaisilla laitteilla. Luulen, että itsensä mittaamisesta eli biohakkeroinnista tulee vielä osa terveydenhoitoa. Minusta ihmisen terveyttä pitäisi myös hoitaa ja ylläpitää, eikä keskittyä vain sairauksien hoitoon. Monesti sairauksien iskiessä saattaa olla jo liian myöhäistä parantua kokonaan terveeksi, joutuu tulemaan toimeen sellaisena kuin on, puolikuntoisena.

Teini-ikäisenä olin vahvasti liikuntakielteinen, pinnasin monesti liikuntatunneilta ja alisuoriuduin koululiikunnassa. Inhosin kilpailua todella paljon, sitä aggressiivista suorittamista pallopeleissä! Onkin varmaan ihme, että minusta on tullut tällainen kuin nykyään, melkein liikuntahullu! En ole ylipainoinen, vaikka teen jumittavaa istumatyötä. Toisin on monella nuorena aktiivi- tai jopa kilpaurheilijalla: reppuun on kertynyt ylimääräisiä kiloja, runsaastikin. Ehkä he ovat saaneet liikunnasta tarpeeksi, ja pohjakunto heillä on varmasti kuitenkin hyvä. Kohtuus kaikessa on hyvä ohje, jota kannattaa noudattaa, liikkumisessa, syömisessä ja juomisessa.

Vaikka nuorempana laistoin liikuntaa, vihasin sitä jopa, olin lapsena hyvin aktiivinen ja liikkuvainen. Oli kaikenlaista virikettä ulkoleikeissä: naruhyppelyä, twistiä (kuminauhahyppelyä), hippaa, pallopelejä, joissa katolle heitettiin palloja, hiihtämistä, mäkilaskua suksilla, pulkalla tai persuksilla (kyllä äiti taivasteli puhkikuluneita housuja eräänkin kerran!), luistelua, pyöräilyä, uintia, sukeltamista, monenlaista ruutuhyppelyä, kiikussa temppuilua, yleensäkin roikkumista kaikessa mahdollisessa välineessä, katolla ja puissa, saunan ja tallin katoilta me myös talvella laskettiin mäkeä alas lumihankeen. Isompana hypättiin pituutta ja korkeutta, jos vain löydettiin niihin sopiva paikka. Oltiin me aika apinoita! Minulla oli allergioiden takia vaikea astma, mutta niin sitä vaan paineltiin menemään teillä ja kankailla, jos henki vaan vähänkään pihisi. Välillä joutui huilaamaan, että rasitusastmakohtaus menisi ohi, sitten taas jatkettiin. Siihen aikaan astmalääkkeet olivat väsyttäviä ja oksettavia, joten en halunnut niitä käyttää, mieluummin kärsin ja odotin, että kohtaus meni ohi. Ja talvella posket, nenä ja sormet paleltuivat kovimmilla pakkasilla, muuttuivat valkeiksi ja turposivat. Muistan, että - 20 astetta oli jokin raja, jonka jälkeen piti pukeutua lämpimämmin, yli kolmenkympin pakkasilla minulla vasta alkoi astma vaivata ulkona, vaikka ei olisi tehnyt mitään.

Opiskeluaikana pyöräilin paljon, pitkiäkin matkoja. Ja kotipuolessa hiihdin paljon merellä, keväthangilla se oli aivan ihanaa, tehtiin pitkiäkin lenkkejä! Joskus oli eväät mukana.

Loppujen lopuksi en ole ehkä koskaan ollut todella liikuntaa vastaan enkä ole siinä toistaitoinen tai kömpelö. Inhosin vaan koululiikuntaa. Onneksi se ei sammuttanut minulta kokonaan liikkumisen riemua! Monelle se on tainnut sen tehdä, valitettavasti.
 

polar1_2.jpg

Intervallitreenin sykekäyrä
 

polar3.jpg

Kesäkuun harjoittelut, punainen pallo merkitsee yhtä suoritusta
 

polar4.jpg

Fitnessmittari seuraa myös unen laatua