sunnuntai, 2. tammikuu 2022

Mennyt ja tuleva vuosi

Vuosi vaihtui rakettien paukkeessa kotosalla rauhallisesti viettäen ystäväni kanssa samoin kuin joulukin. Varasin meille hyvää syötävää kaapit täyteen. Tämä oli jo toinen joulu ja uusi vuosi koronaa vältellen ja itseä suojaten julkisilla paikoilla. Jouluviikolla sain influenssa- ja kolmannen koronarokotteen työterveyshuollosta. Ei tullut rokotteista minkäänlaisia sivuoireita. Koronan uusin omikronmuunnos jyllää maailmalla riehakkaasti, se tarttuu todella helposti ja nopeasti, mutta näyttää siltä, että se ei aiheuta vaikeaa koronataudin muotoa läheskään niin paljon kuin aikaisemmat variantit. Ehkä käy niin, että tämäkin virus leppoistuu tavalliseksi flunssavirukseksi maailmaa kiertäessään ajan myötä, niin kuin virusasiantuntijat ennustivat jo koronapandemian alkuvaiheessa. Mutta jääkö se viimeiseksi tappavaksi pandemiaksi, sitä ei voi varmuudella sanoa.

Tämä koronaepidemia opetti kuitenkin meille, että turvallisia rokotteita tautia vastaan ja lääkkeitä sairauden hoitoon saadaan nopealla aikataululla kehitettyä, ja yhteiskunnat pystyvät nopeasti ottamaan käyttöön erilaisia ihmisiä suojaavia keinoja, ja valtiot pystyvät hämmästyttävän hyvin tekemään yhteistyötä. Ainoita suurempia puutteita on köyhimpien maiden jääminen rokottamisessa jälkeen muista maista ja aggressiivisen rokotevastaisuuden esiintyminen vähän joka puolella maailmaa jossain määrin. Esiintyy mm. kummallisia salaliittoteorioita koronarokottamisesta, että niissä asetettaisiin ihmisiin salaa jokin siru vakoilemaan heidän elämää. Tai että rokottaminen ja varsinkin sen pakko on vastoin ihmisen perusoikeuksia, se rajoittaa ihmisen vapautta, kun vaaditaan koronapassia varten rokottamista tai taudin sairastamista. Minusta rokotteen ottaminen, käsien pesut, turvavälit ja maskit ovat ennen kaikkea heikompien ihmisten suojaamista vakavalta taudilta, se on vastuun ottamista ja kantamista.

Mennyt vuosi kului itselläni hitaasti. Olen hämmästellyt monien tapahtumien osalta, että sekö tapahtui vasta viime keväänä eikä jo edellisenä vuotena! Alkuvuodesta minulla taisi olla vaatimustaso korkealla liian monen asian suhteen. Kertasin tilastotiedettä ja todennäköisyyslaskentaa, luin muutenkin kirjoja tavallista enemmän ja vedin raskaita, pitkiä kahvakuulatreenejä säännöllisesti pari kertaa viikossa. Töissä opettelin uuden ohjelman ja menetelmien käyttöä. Siihen kun vielä alkoivat monen tunnin videopalaverit vaativan ja haastavan ihmisen kanssa, niin olin lopulta ihan poikki. Jouduin vetämään rajoja itseni ympärille.

Tuo kahvakuulan kanssa heiluminen taisi kyllä kohentaa kuntoani reippaasti. Vaikka minulla on ollut pitkäkin tauko välillä liikunnassa, niin äkkiä saan kuntoni nousemaan vetämällä vain muutamat hikitreenit! Siihen loppuu hikoilu työmatkoja kävellessä. Ja kun oikein kyllästyttää ja väsyttää kaikki, siihen auttaa, kun muuttaa omia rutiinejaan, kuuntelee itseä, mitä haluaa eikä aina tee kaikkea velvollisuudesta tai siksi, että se on järkevää. Itsestään täytyy ottaa välillä lomaa.

Viime vuotta kuvasi satsaaminen työhön ja ehkä sen ansiosta säilytin osa-aikaisen työpaikkani ja sain jopa muita työtarjouksia. Jollain lailla on nyt helpompi olo ja olen nukkunutkin nyt lomalla paremmin. Luotan tulevaisuuteen enemmän, minulla on vaihtoehtoja, kyllä minä pärjään, kävi miten kävi!

Tänä vuonna arasti haaveilen, että jos voisi olla luovempi vapaa-ajalla, piirtää tai maalata, ja tietenkin kirjoittaa! Voi, kun saisi aikaiseksi jotain kaunista! Ja salaatteja aion opetella laittamaan erilaisia. Kokeilin Ruokaboksipalvelua tilaamalla boksin netistä ja innostuin sen resepteistä! Ruokaboksin voi tilata kerran viikossa, se kannetaan kotiovelle ja siinä on mukana kaikki tarpeelliset elintarvikkeet kolmeen ruokalajiin ja niihin reseptit. Itse saa sitten kokata. Ei minusta tule säännöllistä ruokaboksin tilaajaa, mutta silloin tällöin sitä voisi kokeilla. Kaupasta löytyy kyllä runsaasti erilaisia kasviksia kokeilukeittiöön ja netti on pullollaan ruokaohjeita. Meinaan kyllä päivittää ihan oikean paperiversion keittokirjasta, en kauheasti tykkää tiirata kännykästä reseptejä ja ohjeita, sen verran vanhanaikainen olen!

lauantai, 11. joulukuu 2021

Ikäihminen työelämässä

Ikääntyneillä on huono asema työmarkkinoilla toitotetaan joka puolella mediaa ja tutkimuksia. Jos joutuu työttömäksi kuusikymppisenä tai viisikymppisenäkin, on vaikeaa löytää uutta työtä, ja opiskelu uudelle alalle saattaa olla aivan liian myöhäistä. Sitä ei ehdi tai kelpaa enää mihinkään.

Tätä minäkin olen ennustanut omalle kohdalleni, varsinkin nyt tänä vuonna, kun työsopimus on vuoden lopussa taas katkolla ja kesällä sain kuulla, että talossa on käynnissä yt:t. Olen valmistautunut jo vuosia tällaiseen käänteeseen elämässäni. Toivonut parempaa, mutta valmistautunut pahimpaan.

Parempi puoli toteutui kuitenkin vastoin kaikkia todennäköisyyksiä: työni jatkuu edelleen ensi vuoden nykyisessä työpisteessä, mutta ei siinäkään vielä kaikki! Minua pyydettiin jopa toiseen talon yksikköön samoihin töihin kuin nykyisessäkin! Edes osa-aikaisesti.

Olin pudota tuolista pepulleni, kun luin työtarjouksen!

Aikaisemmin syksyllä minulle tuli työtarjous kansainväliseltä firmalta Suomessa. Työ olisi liittynyt terveysteknologiaan. En uskaltanut edes ajatella itselleni sellaista työpaikkaa viimeisille työvuosilleni, olisi ollut minulle aivan liian haastavaa.

Kateellisena olen seurannut vierestä jo useamman vuoden, miten jotkut opiskelukaverini palkitaan presidentin Valkoisilla millä-lie-ruusujen-ritarimitaleilla tai he siirtyvät urallaan eteenpäin kansainvälisiin yrityksiin ja konsulttitehtäviin. Kaikki nuo ovat olleet kyllä miehiä. Ahkeria ja älykkäitä miehiä, joilla on pidempi ura alallaan takana kuin minulla. Mutta on ollut toisenlaisiakin tarinoita. Jotkut on ajettu niin ahtaalle, ettei heillä ole ollut muuta mahdollisuutta kuin jäädä kokonaan eläkkeelle, vaikka he olisivat toisin toivoneet. Hekin ovat olleet miehiä takanaan pitkä ura, ahkeria ja älykkäitä. Itse sijoitun nyt jonnekin näiden välille. Tällä hetkellä.

Vaikea sanoa, millä kriteereillä valinnat tehdään. Vaikuttaako pärstäkerroin, palkkataso vai -vaatimus vai mikä. Itse olen kyllä näkymätön itseäni mihinkään tyrkyttämätön hissukka. Tunnollinen, kiltti suorittaja. Kuvasikohan yksi professori minua kerran jopa nöyräksi työntekijäksi, joka tekee aina sen, mitä vaaditaan. Ja ehkä enemmänkin, totean itse. Olen helppo itseohjautuva työntekijä. Esimiehet eivät välttämättä edes tajua, mitä teen, ja kenelle kaikille mitä teen.

Suorittajilla on vaarana uupuminen ja masennus. Minulla suorittaminen meinaa levitä kaikille elämänalueille, kotitöihin ja harrastuksiinkin. Onneksi on tulossa joulu ja joululoma, suurimmat joulusiivoukset olen jo tehnyt ja voin rauhassa laskeutua off-tilaan.

keskiviikko, 3. marraskuu 2021

Palvelin on kaatunut!

Olen joutunut vähentämään vauhtia viime aikoina. Onneksi minulla on ollut ylityötunteja reippaasti käytettävissä ja olenkin vähentänyt töissäoloaikaa, jos se vain aikataulujen vuoksi on ollut mahdollista. Vapaa-ajalla suorittaminen on kuitenkin jatkunut, ja jos en ole jaksanut entiseen malliin, olen syyttänyt itseäni laiskuudesta ja aikaansaamattomuudesta.

Nyt olen kuitenkin antamassa periksi. En kertakaikkiaan jaksa samoja rutiineja päivästä ja vuodesta toiseen, olen kurkkua myöten täynnä järkevää, tehokasta ja muut huomioon ottavaa elämää! En jaksa kehittää itseäni paremmaksi versioksi vähän joka elämänalueella, tarvitseeko minun todellakaan ymmärtää ja tietää kaikesta kaikki, sehän on mahdotonta!

Olen alkanut ihan tietoisesti rikkoa rutiinejani, teenkin asioita toisin, kuin ennen olen tehnyt. En enää syytä itseäni, jos liikunta ja kuntoilu, jopa jooga jäävät väliin. Siivoilen ja pyykkään myös vähitellen tarpeen mukaan, en siksi, että olen päättänyt pitää oikein kunnon siivouspäivän tiettynä päivänä viikossa, satoi tai paistoi. Ruoanlaitossa käytän puolivalmisteita. Vähän on sellainen meininki, että asialliset hommat hoidetaan, muuten ollaan kuin Ellun kanat!

Olen hommannut tänä vuonna taloustöitä helpottavia välineitä kotiini, vaikka ystäväni niitä on negatiivisesti kommentoinut. Yksi ihana apulainen on ollut rikkaimuri. Kuinka se helpottaa nurkkien siistinä pitämisessä! Hetkessä saa keittiön lattioilta ja muualtakin leivänmuruset ja omenansiemenet pois. Valitsin vielä laitteen, joka on niin pieni, että se on helppo piilottaa vaikka kirjahyllyyn, ja latauskin käy kätevästi usb-c:llä. Tarkoitus on minulla ollut hommata johdoton varsi-imuri talouteen, kunhan ne ensin kehittyvät paremmiksi. Inhoan yli kaiken imuroimista ja nyt olenkin siirtynyt vain mattojen ja sohvan imuroimiseen, muuten käyn lattiat läpi tomuliinalla, ei lähde paljon ääntä!

Mikrokuituliinat ovat vaihtuneet vähitellen kertakäyttöisiin siivousliinoihin, joissa on valmiiksi puhdistusaineet. Näitä on eri tarkoituksiin, on yleispuhdistukseen, lasille ja peilille, teräkselle ja desinfiointiin. Varsinkin vessan puhdistuksessa käytetyt mikroliinat ovat minusta olleet inhottavia, olen pessyt niitä 60 asteessa siivouksen jälkeen, mutta silti olen inhonnut noita rättejä. Minusta kertakäyttöiset liinat, jotka voi laittaa käytön jälkeen suoraan roskiin, on paras ratkaisu. Lähteehän noista mikrokuituliinoista pesussa pieniä muovipartikkeleita viemärin kautta vesistöihin myrkyttämään kaloja ja muita vedessä eläviä, ja päätyvät lopulta jopa ihmisen elimistöön!

Alan olla siinä iässä, että voi olla ja pitää olla itselleen armollisempi. Ei tarvitse enää suorittaa itseään kipeäksi. En halua jonottaa ensiavussa sydänoireiden takia, ja syödä sydänlääkkeitä loppuikä. Lähellä se saattoi tai saattaa olla, sillä minulla on ollut vaikeuksia saada sykettä laskemaan, jos olen vähänkin reippaammin jotain touhunnut. Näyttäisi siltä, että lepääminen ei ehkä ole paras rauhoittumiskeino vaan keskittyminen johonkin mielenkiintoiseen asiaan, vaikkapa lukemiseen.

perjantai, 10. syyskuu 2021

Kolmas vaihtoehto

Muistelen lukeneeni jostain ammatinvalinnan- tai uraohjeen, että kannattaa miettiä kolmea vaihtoehtoa: ensimmäinen, toinen ja kolmas, ja tuo kolmas vaihtoehto olisi kaikkein paras noista.

Minun ensimmäinen vaihtoehtoni 10-vuotiaana oli psykiatri sen jälkeen, kun surullisena tajusin, että ilmeisesti on mahdotonta olla noita, sellainen hyvä noita, jolla on yliluonnollisia kykyjä, joilla auttaa itseään ja muita. Olin kai jostain lukenut Freudista ja psykoanalyysista, jotka tekivät vaikutuksen minuun: psykiatrit olivat mielestäni luomakunnan viisaimpia ihmisiä, sellaiseksi minäkin tahdoin ja auttaa vaikeuksissa olevia ihmisiä. Selvitin psykiatrin koulutusvaatimuksia ja sehän tarkoitti pitkää n. 10 vuoden opiskelurupeamaa: ensin pitää lukea itsensä lääkäriksi ja sen jälkeen vielä erikoistua psykiatriksi. Mahdotonta, aivan liian pitkä opiskeluaika, mietin minä ja luovuin ajatuksesta.

Meni muutama vuosi aikaa ja varhaisteininä unelmoin varovaisesti kirjailijan työstä. Olisiko minusta siihen, olisiko kykyjä? Luin vapaa-ajalla silmäni pilalle kirjastosta lainaamiani kirjoja, minkä ehdin, ja äidinkieli sujui minulla koulussa kiitettävän hyvin ilman suuria ponnistuksia sen suhteen, se oli helppoa! Yläasteen opettaja ei kuitenkaan kannustanut minua ollenkaan kirjoittamiseen, hän ei kai erityisemmin pitänyt minun tyylistä eikä persoonallisuudesta, taisin olla liian kiltti ja lapsellinen. Hän ehkä oli itse vähän rivo ja vulgääri, olen sen jälkeen ynnännyt muistojani hänestä.

Sen jälkeen meni muutama vuosi, että haaveilin tavallisista naisten ammateista, kosmetologin tai kampaajan työstä. Ne kaatuivat kahdeksannella luokalla siihen, kun kävimme ammattikoulussa tutustumassa eri aloihin siellä. Kun lähestyimme kampaamopuolta, silmäni alkoivat vuolaasti vuotamaan ja kirvelemään erilaisista kemiallisista höyryistä, joita siellä leijui ilmassa. Olin niin allerginen. Niinpä nekin haaveet jäivät kuolleiksi ideoiksi, jos nyt olin ollut ihan tosissaankaan niiden kanssa, olinpahan vain kompannut kavereiden vaihtoehtoja.

Peruskoulu oli loppumassa minulla siihen aikaan, yksi vuosi olisi vielä jäljellä, enkä tiennyt yhtään, mitä opiskelisin ammatiksi. Opettajat alkoivat jo seitsemännellä luokalla painostaa minua jatkamaan lukiossa, minut otettiin puhutteluun yhdessä ja erikseen kaverini kanssa, että kyllä pitää lukioon teidän mennä, olisi pitänyt valita tiettyjä aineita meidän sitä varten, mm. saksa. Minä naureskelin, että no en varmasti mene. Yhdeksännellä luokalla jo syksyllä minä kuitenkin aloin kallistua lukion puoleen, kun en löytänyt itselleni parempaakaan vaihtoehtoa. Astma ja allergiat rajoittivat paljon ja kauppakouluun en halunnut mennä, koska en ollut lainkaan kiinnostunut kaupallisesta alasta. Siihen aikaan oli todella vähän vaihtoehtoja toisin kuin nykyään ja nekin vähät vaihtoehdot olivat sukupuolen mukaan hyvin rajoittuneita, ei olisi tullut mieleenkään, että olisin lähtenyt tekniselle alalle, siellähän oli vain juntteja poikia!

Aloin siis kaverini kanssa käydä peruskoulun jälkeen lukiota. Olin jo pari vuotta aiemmin innostunut matematiikasta koulussa ja olin saanut siitä helposti hyviä numeroita koko kouluajan. Lukiossa ekaluokalla minulla oli pitkä matematiikka ja pärjäsin siinäkin hyvin. Silloin välähti mielessä, että olisiko mahdollista lukea matematiikkaa yliopistossa jopa ja olla tutkija, tutkijahan olisi melkein kuin taiteilija, ajatukset saisivat liihotella ihan omissa sfääreissä! Se olisi luovaakin, ainakin välillä. En uskaltanut kenellekään kertoa, en edes päiväkirjalle näin suuruudenhullua ajatusta.

Mutta lukiovuodet olivat minulla rankkaa aikaa, kotona oli paljon riitaisia ihmisiä ja olisin halunnut muuttaa kotoa pois ja mietin jopa lukion keskeyttämistä monta kertaa. Vanha koulukaverinikin opiskeli lukiossa vain yhden vuoden ja siirtyi sitten kauppakouluun sihteerilinjalle. Lukiossa piti opiskella pakosti montaa vierasta kieltä, englantia, ruotsia ja saksaa, enkä koskaan ollut tykännyt kielistä. Kaiken lisäksi englanti ja ruotsi olivat pakollisia ylioppilaskirjotuksissa. Ja kaikki aineet piti siihen aikaa kirjoittaa kerralla, ei niitä voinut jakaa useammalle kaudelle, niin kuin nykyään on ollut käytäntö jo vuosia.

Aikani kului kielien opiskeluun ja matematiikka jäi lapsipuolen asemaan. En pitänyt matematiikan opettajastakaan ollenkaan, hän oli epäpäteväkin, suorittanut vain cumuja yliopistossa. Motivoin itseni kielten opiskeluun satsaamalla aineiden kirjoituksiin, lopulta kirjoitin aineita paremmin vierailla kielillä kuin äidinkielellä. Opettajat lukivat aineitani tunneilla ääneen ja kierrättivät niitä.

Kirjoitukset menivät lukion päättyessä hyvin, mikä oli ihme joillekin opettajille, olin paljon koulusta pois ja olin hyvin passiivinen oppilas, en juuri viittaillut tunneilla, katselin yleensä ikkunasta ulos.

Lukion jälkeen pyrin vähän sinne tänne, taidekouluun, arkkitehtilinjalle yliopistoon, toimittajakouluun, taidehistoriaa lukemaan, niihin oli pääsykokeet, joihin valmistauduin aivan liian köykäisesti.  En päässyt mihinkään enkä koskaan ole yrittänyt edes kahta kertaa samaan kouluun tai alalle, olen luovuttanut liian helpolla. Matematiikkaa pääsin lopulta opiskelemaan pelkillä todistuksilla, sinne otettiin opiskelijoita ylimäärin ja huonoillakin papereilla, sillä niin moni keskeytti matematiikan opinnot.

Soveltavan matematiikan puolelta lopulta valmistuin, vaikka monta kertaa vaihdoin pääainetta ja luin edelleenkin välillä pääsykokeisiin, olisin päässyt Helsingin yliopistoon lukemaan maantiedettä, mutta vanhemmat tekivät tenän minun suunnitelmille, he eivät voineet hyväksyä sitä, että lähtisin niin kauas. Tätä olen harmitellut monta kertaa elämäni aikana, etten mennyt Helsinkiin opiskelemaan...

Mutta niin vain tässä on käynyt, että kolmas vaihtoehtoni työurasta toteutui! Vaikka olen vain maisteri, minulla on tutkijan koulutus ja työni on tutkimusta tai tutkimusta palvelevaa. Ja ensimmäinen haavekin psykiatrin koulutuksesta ja työstä sivuaa minun nykyistä työtä, sillä olen tehnyt nyt yli 15 vuotta yhteistyötä psykiatrien, psykologien ja lääketieteen opiskelijoiden kanssa. On kyllä karissut ihailu ja liika arvostus psykiatrien työtä kohtaan. Hekin ovat vain tavallisia ihmisiä, heidän työ on enimmäkseen lääkereseptien kirjoittamista ja diagnoosien määräämistä, että asiakas saa tukea erilaisiin hoitoihin. En haluaisi itse olla leimaamassa ihmisiä sairaiksi... Psykiatrit voivat tehdä vääriä diagnooseja ihan niin kuin muutkin lääkärit. Enkä jaksaisi enää ainakaan tässä iässä ihmissuhdetyötä, kohdata vaikeita ihmisiä ja perheitä, tulehtuneita ihmissuhteita, jopa väkivaltaa tai sen uhkaa.

Toinen vaihtoehtoni, kirjailin työ tai joku muu taiteilija, sitä toteutan vapaa-ajalla pienimuotoisesti. Taide on hyvä harrastus!

tiistai, 31. elokuu 2021

Onko tällä blogilla mitään tarkoitusta?

Olen miettinyt blogini tarkoitusta, miksi siihen kirjoitan. Aloitin blogin, kun halusin kokeilla julkista kirjoittamista ja pitää yllä kirjoitustaitoa. Alkuvaiheessa haahuilin elämän merkitsevyyden teemoja, mitä kannattaisi vielä (vai enää?) tehdä, loppuuko vai alkaako elämä keski-iässä vähän ennen eläkeikää. Aloin keriä auki omia arvojani, mitä todella arvostan ja mihin haluan elämässä satsata. Aikaa ei ole enää loputtomasti toteuttaa päämääriään, jos sellaisesta vielä uneksii, raja lähestyy. Raja saattaa olla lähellä jo nuorena, paljon ennen keski-ikää, kukaan ei voi tietää, milloin elämä päättyy tai milloin voi sairastua niin vakavasti, että aika menee ihan arjessa joten kuten selviytymiseen.

Blogini kehittyi pikku hiljaa itseni ja myös muidenkin tsemppaamiseen, että aina voi vaihtaa näkökulmaa, kokeilla uutta ja löytää elämään uusia asioita. Että vaikka lähtökohdatkin olisivat olleet kuinka huonot, aina voi muuttaa tai ainakin yrittää muuttaa elämän kulkua parempaan suuntaan. Omaa menneisyyttäkin, käsitystä siitä, siihenkin voi vaikuttaa.

Olen tullut vähän siihen lopputulokseen, että monet asiat elämässä ovat tahdon asia. Muutokset eivät yleensä tapahdu nopeasti vaan vähitellen, valitsemalla yksi asia kerrallaan muutettavia tapoja tai ajatusmalleja omassa elämässä, tekeekin asian toisin siihen suuntaan, kuin haluaa tai tahtoo, eikä luovuta, vaikka epätoivo valtaisi mielen, ettei tästä mitään tule, turha yrittää. Se vaatii sitkeyttä, elämä on kestävyyslaji. Kun mitä tahansa toistaa useasti päivästä toiseen, vuodesta toiseen, siitä tulee lopulta tuttu tapa tai ajatusmalli. Ei koko elämää tarvitse ajaa ja suorittaa alkuperäisillä "tehdasasetuksilla" tai jossain vaiheessa vikaan menneillä koodeilla.

Huomaan tehneeni noin seitsemän vuoden aikana, kun olen kirjoittanut blogia, elämäntapamuutoksen. Päätin muuttaa elämääni sekä henkisesti että fyysisesti terveempään suuntaan, tekisin sellaisia asioita, joihin oikeasti uskon ja haluan panostaa. Halusin mm. henkisyyttä elämääni enemmän. Niinpä aloin lukea Raamattua ja osallistua välillä messuihin. Luin lopulta koko Raamatun läpi ja kännykkääni latasin uskonnollisia appeja, aloin myös rukoilla säännöllisesti. Retriiteissä olen käynyt ja luostareissa. Tätä jatkan.

Liikuntaan päätin satsata jo ihan alkuvaiheessa ja se on saanut uusia muotoja koko ajan. Aluksi vain kävelin ja kävin kuntosalilla, sitten löysin tehokkaat HIIT-treenit, ja mittasin sen aikaan saamia sykkeitä uudella fitnessmittarilla, innostuin liikaakin. Mittailu lähti minulla niin lapasesta, että vedin itseni ylikuntoon ja jouduin rauhoittelemaan itseäni. Tänä vuonna kuitenkin löysin taas uuden lajin, johon hurahdin: kahvakuulailun! Siinä on yhdistyneenä aerobinen ja anaerobinen liikuntamuoto, josta tykkään. Alku oli hankalaa, tuntui, etten millään jaksa enkä pysy tahdissa ohjaajan kanssa, mutta jo kolmannella kerralla pysyin mukana koko ohjelman läpi. Kahvakuula treenaa tehokkaasti keskivartalon lihaksiakin. 

Ruokavaliota olen myös rukannut terveellisempään suuntaan. Kalaa ja kasviksia olen lisännyt ja lihaa vähentänyt, olen kokeillut uusia reseptejä, jos vain on ollut aikaa siihen. Alkoholin käyttöä olen vähentänyt paljon. Aikaisemmin viinit kuuluivat lähes joka viikonloppuun, mutta nyt ne on varattu vain juhlatilanteisiin.

Näkyykö muutokset missään mitenkään elämässäni, olenko tyytyväinen? En osaa sanoa, en tiedä, millaista elämäni olisi ilman noita muutoksia. Roikun edelleen työelämässä, mikä ei ole ihan helppoa. Varsinkin viimeinen vuosi on ollut rankka, on ollut kaksi vaativaa projektia, toinen niin iso ja haastava, että sitä on joutunut pieninä osasina palastelemaan: "Miten elefantti syödään? Pala kerrallaan!",olen joutunut toteamaan. Olemme työkaverin kanssa olleet valillä yhtä epätoivoisia ja väsyneitä tämän projektin kanssa. Työ alkaa olla valmis nyt ilman pitkiä sairaslomia.

Huomaan satsanneeni niin paljon nykyiseen ammattiini, että se onkin alkanut kiinnostaa minua enemmän. En pitäisi mahdottomana, että tekisin vielä omaa tutkimusta, jos siihen järjestyisi rahoitus. Tutkimuksen aihioita minulla olisi useampikin. Tulevaisuudessa näen itselleni useampia vaihtoehtoja, miltä se näyttäisi. Tietysti siinä tapauksessa, että pysyn edes nykyisessä terveydentilassani. Tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa, jopa mahdotonta.