Olen kärsinyt koko kevään ja kesän todella vaikeasta ihmisuhteesta, jota en ole voinut välttää. Tilanne johti jo siihen, että aloin vältellä häntä, jos se oli mahdollista. Kaikkein pahinta on ollut, että minuun on hiipinyt katkeruus häntä kohtaan, olin tietoisesti välillä ilkeä hänelle, sillä tavoin en todellakaan helposti käyttäydy, en edes muista, milloin olisin niin tehnyt. Kotona mieleeni tuli eräänä päivänä yhtäkkiä Anna-Liisa Valtavaaran kirja Ainako anteeksi? Olin muutama vuosi sitten Valtavaaran tilaisuudessa, josta olin tuon nimisen kirjan muistaakseni hankkinut, mutta luulin, että olin antanut sen pois jollekin, koska selattuani sitä sillon, koin, ettei kirjan sanoma koskettanut minua. Kurkistin kirjahyllyihini ja sieltähän se kuitenkin löytyi! Luin sen melkein yhdeltä istumalta, sen sanoma kosketti minua täydellisesti! Kirja käsitteli laajasti ja monipuolisesti aihetta, Anna-Liisa Valtavaara on teologi ja on aiemmin kirjoittanut kiltteydestä, mm. Kiltteydestä kipeät. Valtavaaran mukaan anteeksiantaminen on yleensä pitkä ja hankala prosessi, se ei tapahdu hetkessä. Kirjassa oli mukana esimerkkeinä myös ihmisten tarinoita omista kokemuksistaan, katkeruudesta ja anteeksiantamisesta.

Katkeruus on kamala tunne, se syö ihmistä sisältä päin. Anteeksiantaminen onkin tärkeää ellei tärkeintä jo itsensä vuoksi. Itsellekin pitää osata antaa anteeksi, sekin voi olla vaikeaa joillekin. Katkeruus myös tarttuu helposti, se myrkyttää ympäristöäkin.

Olenko sitten ollut superihminen ja antanut kaiken anteeksi kaikille väärintekijöilleni? No, en! Prosessi on edelleen käynnissä, mutta se etenee. Näen tuon oman vaikean ihmissuhteeni, että hänelläkin on taustalla jotain patologista jo lapsuudesta, hän on valittanut jo kauan ystävyyssuhteistaan, kuinka ne menevät poikki. Hänellä on ja on ollut myös vaikeita terveysongelmia.

Jotain helpottavaa olen tajunnut kuitenkin omasta puolestani: olen antanut anteeksi vanhemmilleni, jopa isälle. Kun olin 6-vuotias ja lääkäri määräsi minut sairaalaan tutkittavaksi ja hoidettavaksi astman takia, isä huusi ja kieltäytyi minua sinne viemästä, saisin hänen puolesta kuolla pois. Veljeni hoidosta hän oli kuitenkin maksanut seitsemän vuotta aiemmin miljoona markkaa Helsingin yksityissairaalassa, kun muualla ei astmaa osattu hoitaa. Äiti minut lopulta kuljetti lähisairaalaan hoidettavaksi ja sain jonkinlaisen avun, mutta en parantunut täydellisesti, kuten veljeni. Nyt on asiat kuitenkin olleet jo pitkään toisin päin: itse olen ollut jo kauan oireeton, veljeni sairastaa. Isä yritti korvata jälkeenpäin monella tapaa omaa käytöstään, olen ymmärtänyt, hän pyysi anteeksi omalla tavallaan. Onneksi itsekin jo kauan aikaa sitten aloin kuunnella ja ymmärtää isää enemmän, sodan käynyttä miestä, jonka rajat on rikottu monta kertaa tiukoissa paikoissa eturintamalla, tulihelvetissä. Senkin jälkeen vielä paljon kovaa työtä ja velkaa, mutta niin vain selvisivät äidin kanssa. Ja olenpahan oppinut jo kotoa, että takki auki maailmalle ei kannata lähteä!