Niinhän sitä sanotaan, että se ei pelaa, joka pelkää ja mitäpä muuta taloudellinen menestys vaatii, kuin pelaamista ja pelisilmää ja monesti riskinottoakin. Lopputulos voi kuitenkin olla muutakin, menestyksestä voi tullakin menetys, jopa tappio. Suomen kielessä näissä sanoissa on vain yhden kirjaimen ero, ja sanojen merkitykset ovat taloudellisessa käytännössäkin yhtä lähellä toisiaan - mitä isomman riskin ottaa, sitä suurempi on häviön mahdollisuus, mutta sitä suurempi on myös voitto, jos hanke onnistuu. Olla satumaisen rikas tai menettää kaikki, mitä omistaa. Joillekin sellainen elämä sopii, sellaisille, jotka kaipaavat elämäänsä jännitystä. Monet eivät osallistu peliin, vaan tekevät suunnitelmansa varmaan päälle suuria riskejä ottamatta. Heistä ei ehkä koskaan tule hyvin rikkaita, mutta he tulevat kuitenkin toimeen ihan mukavasti, kun jaksavat vain arkisesti ahertaa töitä omien voimiensa mukaan.

Voiko rehellistä työtä tekemällä tulla rikkaaksi? Isälläni oli tapana sanoa, kun näki uuden, ison ja komean kartanoa muistuttavan omakotitalon, että minkähän kuprun tuokin on tehnyt... Näin ajattelee varmaan moni, mutta toisenlaisiakin esimerkkejä on. Jos säännöllisesti kuluttaa vähemmän kuin ansaitsee, voi pitkän ajan kuluessa muodostua suuriakin säästöjä, ja voi rakentaa lopulta ison kartanon kodikseen itselleen tai lapsilleen. Nykyään ei kyllä malteta säästää, vaan monesti saadaan pankista lainaa jo nuorena niin iso summa, että ollaan velkavankeudessa loppuikä. Säästämisessäkin on riskinsä, voi olla, että kuolee tai sairastuu vakavasti ennen kuin ehtii säästönsä käyttää. Jos ei elä aivan yksin, säästöt jäävät lähiomaisten käytettäväksi, mikä sekään ei ole huono vaihtoehto - monet haluavat turvata läheistensä elämän omalla työllään ja säästöillään.

Olisiko kansamme rikkaampi, jos kaikki maksimoisivat taloudelliset panoksensa ja voitonsa? Onko Yhdysvallat tällaisesta kansasta esimerkki? Sellaisessa maailmassa ajatellaan, että jokainen on oman onnensa seppä ja jokainen on vastuussa omasta elämästään. Ei se mitään, jos pelissä voisi vain voittaa, mutta kun siinä voi myös hävitä. Kuka huolehtii häviäjistä? Pelaaminen on myös kiinni lahjakkuudesta, ei vain onnesta. Kuka huolehtii niistä, jotka ovat huonoja pelaajia, niistä jotka on tuomittuja häviämään? Esimerkkinä vaikka sairaat ja vammaiset, jotka eivät pysty aina edes itsestään huolehtimaan, vaan tarvitsevat siihen toisen. Ja jos tätä toista ei olekaan? Pelaaminen tarvitsee myös tietoa ja taitoa, joita voi kehittää, mutta kaikilla ei ole varaa niiden kehittämiseen, onko se oikein? Pitäisikö kaikille suoda samat mahdollisuudet ja oikeudet, niillekin, joilla ei itsellä ole niihin varaa? Sehän maksimoisi palaajien määrän ja olisi tasa-arvoista. Olla oman onnensa seppä vai vapaus, veljeys ja tasa-arvo, kaveria ei jätetä-periaate, mitä pitää tärkeimpänä?

Entä kun menestyminen on kiinni vain persoonallisuuden rakenteesta, arkuudesta? Ei uskalla käyttää omia lahjojaan täysimittaisesti menestymiseen, vaan alisuoriutuu elämässään. Ajattelee kenties, ettei ansaitse menestystä. Tai ei tiedä omista lahjoistaan ja kyvyistään. Tällaiseen voidaan mielestäni vaikuttaa kodissa ja koulussa, jommassa kummassa tai molemmissa ainakin meillä Suomessa, jossa kaikki lapset ovat oppivelvollisia ja käyvät samaa koulua, peruskoulua. Minusta opettajat ovat ensiarvoisen tärkeässä asemassa varsinkin köyhien ja syrjäytyneiden perheiden lasten kasvatuksessa ja opetuksessa, että heistä mahdollisimman moni löytäisi edes yhden alueen elämässä, jossa he voisivat menestyä tai edes pärjätä. Oikeastaan kaikki me aikuiset olemme vastuussa lapsista, että heistä kasvaa itseensä luottavia ja pärjääviä kansalaisia, jopa onnellisia, edes ajoittain. Afrikkalainen sananlasku taisi sanoa, että tarvitaan kokonainen kylä kasvattamaan lasta, mutta nykyään on paljon perheitä, joilla on vähän kosketusta muiden aikuisten elämään, edes naapureihin, sosiaaliset verkostot ovat pieniä ja heikkoja. Me ollaan niin yksilöllisiä, yhteisöllisyys puuttuu.

Jos tietämättömyyden tai arkuuden takia ihminen ei menesty, sellainen on varmaan yleisin ja turhin taloudellisen menetyksen muoto. Siihen on minusta nykyään helpoin vaikuttaa kuitenkin. On olemassa kaikenlaisia tosi-tv-kykykisoja jo lapsille, tietoa on lukutaitoisille tarjolla, lehdet pullistelevat selviytymistarinoita, ja niistä kirjoitetaan kirjoja, koulutusta on tarjolla ja syrjäytyneille on omat toimensa valtion ja kuntien taholta. Ja mitä enemmän saadaan menestyjiä, sitä enemmän on myös niitä, jotka tuntevat menestyjiä tai ihailevat menestyjää ja haluavat itsekin kokea jotain samanlaista. Ketään ei tarvitse jäädä kadehtimaan, vaan itse pitäisi huomata, että on mahdollisuuksia päästä samaan asemaan ehkä jollain toisella tavalla. Näin luodaan positiivisen menestyksen kierre. Ja jos ei tulekaan huippumenestyjää, aina voi olla onnellinen omasta pärjäämisestään, hyvästä elämästä, mutta riittääkö se kaikille? Voitaisiinko ihmisille myös opettaa lapsesta lähtien, että ihan tavallinen elämä riittää, jokainen ihminen on ainutlaatuinen ja tärkeä, ja että lähimmäiset ovat meidän kaikkein tärkein voimavara ja toinen toisistaan huolehtiminen. Olemme arvokkaita ihmisinä, emme vain talouden maksimoinnin pelinappuloina, huippumenestyjinä.