Onpa ollut taas kaikin puolin rankka vuosi selätettävänä! Jäävätköhän nämä vuodet 2020-luvulla historiaan hulluina vuosina, niin poikkeuksellisia ne ovat olleet ulkomaailmassa. On ollut poikkeustilaa, pandemiaa ja sotatilaa jopa meillä Euroopassa. Palattaisiinpa normaaliin pian, olisi harras toive ensi vuodeksi. Meillä on oikeistohallitus, "Konservatiivit lupaavat ainakin paremman menneisyyden", totesi Puhuva Pää joskus Hesarissa...

Alkuvuosi sujui hyvin omassa elämässäni. Olin mukana luovan kirjoittamisen kurssilla kaksi kuukautta, osallistuin siihen aktiivisesti, kun opettaja ja muu ryhmä olivat niin mukavia. Oli kyllä kauhean lahjakkaita kirjoittajia kurssilla, ja itsekin yritin parhaani mukaan kirjoittaa annetuista aiheista. Töissä kaksi väitteli keväällä ja alkukesällä tohtoriksi, ja sain kutsun molempiin karonkkoihin. Keväällä saatiin myös kaksi artikkelia julkaistua hyvissä alan tiedelehdissä.

Kesällä sitten sairastuin bakteeriperäiseen ruusuun ja siitä parannuttua sain palovammoja jalkaan. Onneksi oli kesäloma, sai sairastella rauhassa ja loman jälkeenkin oli töissä vielä rauhallista jonkin aikaa. Loman aikana toipilaana innostuin osallistumaan Helsingin yliopiston tekoälykurssille, jonka suoritin etuajassa ihan hyvällä tuloksella. Pää näytti toimivan, vaikka tunsin olevani henkisesti loppu.

Ruusu ja vyöruusu ovat aina stressinmerkkejä, ihminen on silloin aika lopussa, voimat ovat vähissä. Minulla on ollut ruusu jalassa kaksi kertaa joskus ennenkin peräkkäisinä keväinä, vanhemmat olivat silloin kuolleet vajaan kahden vuoden sisällä, ja sitä ennen autoin paljon isää halvaantuneen äitini hoidossa yhdeksän vuotta. Äiti tarvitsi apua kaikessa. Lisäksi siivosin, hoidin kauppa-asioita, leivoin ja tein ruokaa niin paljon, että sitä riitti pakasteeseenkin. Tein töissä aina ylitöitä, että saatoin olla joka kuukausi yhden tai kahden pitkän viikonlopun kotona vanhempien luona, loma-aikoina enemmän. Vuorottelin siskon ja veljen kanssa vanhempieni auttamisessa. Silloin ei puhuttu mitään etäomaishoitajista. Onneksi olin silloin vielä aika nuori ja jaksoin. Nythän terveydenhuollossa aletaan edellyttää omaisilta enemmän osallistumista ikääntyneiden huolehtimiseen ja hoitamiseen. Isälleni oli paikallinen sairaanhoitaja vain arvostellut omaishoitajuuden alussa, kuinka omaishoitajat eivät ole oikein normaaleja. Hoivakodissa käydessäni katsomassa siellä tätiäni sairaanhoitajat näyttivätkin istuvan siellä enimmäkseen vain lasikopissa seurustelemassa toistensa kanssa. Jos hoivakotiin joutui, se oli nopeaa menoa alaspäin, sieltä tultiin äkkiä vain puupalttoo päällä, saatiin kuulla ja todeta. Niin kävi mm. isän ja äidin naapurissa asuneelle sotaveteraanikaverille, joka joutui hoivaosastolle, kun asunnossa oli kosteusvaurio kylpyhuoneessa ja sitä kuivattiin ja korjattiin. Naapuri ei palannut siihen enää asumaan, hän kuoli rempan aikana.

Lähipiirissäni on vuoden aikana myös sairasteltu vakavammin kuin itse koskaan. Toinen veljeni kuoli sairauskohtaukseen loppuvuodesta, sairasteli sitä ennen seitsemän vuotta. Silti kuolema oli yllätys ja järkytys, veli oli toipunut jo niin hyvään kuntoon. Veli oli vasta 72-vuotias, vanhemmat elivät sentään kumpikin 87-vuotiaksi. Ei sitä tiedä etukäteen, kenellä on milloinkin viimeinen päivä. Elämä hioo ja riisuu ihmistä kaikin tavoin loppua kohden, vain olennainen jää, olen sivusta seurannut ihmisten elonkulkua.