Asioita, joista pidän 10/10

 

IMG_20191018_214329.jpg

 

Noin kaksikymmentä vuotta sitten entisöin vanhan kaapin, jonka vanhempani olivat hankkineet joskus 1950-luvun taitteessa tai alussa. Meillä oli kalusteita koko sarja tätä mallia: oli ruokapöytä, tuolit, nojatuolit, sänky, sohvapöytä ja tämä kaappi. Täyspuuta ja loimukoivu pinnoite kaikissa. Me villit lapset teimme niille tuhoa kukin vuorollaan, pojat pahiten. Tuolit ja nojatuolit jouduttiin hävittämään, ja äiti maalasi jäljellä olevat huonekalut 1970-luvulla kirkkailla väreillä, tämän kaapin äiti maalasi vihreäksi, sängyn punaiseksi ja pöydät vaniljan valkoisiksi.

Sain itselleni pelastettua tämän kaapin vuosituhannen loppupuolella ja vein sen kansalaisopistoon entisöintikurssille, jossa aioin entisöidä sen. Opettaja katsoi kaappia vähän viistoon, ei arvostanut sitä ollenkaan, mutta neuvoi minulle, että ensin pitäisi maali poistaa ja sitten hioa kaikki pinnat. Kävin ostamassa työkaluja ja tarvikkeita läheisestä remonttitarvikekaupasta. Entisöintikurssi pidettiin kerran pari kuukaudessa aina viikonloppuisin, perjantai-illasta sunnuntaihin. Kun sain maalin poistettua kaapin pinnasta, opettajakin innostui kaapista. Kertoi tällaisten huonekalujen historiaa ja alkuperää, kertoi, että puu on loimukoivua, ja että kaappi oli, muistaakseni, valmistettu Suomessa.

Minulla meni monta viikonloppua kaapin työstämisessä, en lukuvuoden aikana ehtinyt muuta kursilla tehdä. Hiominen oli iso homma, saada puunsyihin uponnut vihreä maali pois ja varoa kuitenkin, ettei hio liian syvälle. Petsauksen tein muistaakseni kolmesti  tärpätillä ohennetulla petsilakalla. Tarkin vaihe oli vaaleiden lehdykkäkuvioiden ja hentojen ovia kiertävien kasvinvarsien kaivertaminen petsin alta näkyviin. Lopuksi lakkasin kaapin.

Kaappi on kaunis muisto meidän vanhasta kotipaikasta, vanhemmista ja meidän koko perheestä. En ollut koskaan ennen entisöinyt mitään, mutta tykkäsin hommasta niin paljon, että muutaman vuoden tauon jälkeen ostin osto- ja myyntiliikkeestä vanhan funkkispöydän, jossa kannessa oli suuri läikkä, josta oli lakka ja petsi pahoin tuhoutunut, ja hilasin sen taas samaan kansalaisopistoon entisöintikurssille. Opettajakin oli sama kursilla. Pöydässä ei ollut niin suuri työ kuin kaapin kunnostamisessa. Vaativin vaihe oli kannen lakkaaminen: kun olin saanut petsattua pöydän mieleisen tummaksi, lakkasin pöytälevyn kolmeen kertaan, aina välillä piti vesihioa kansi sileäksi, että pinnasta tulisi kiiltävä ja kaunis.

Olisin entisöinyt enemmänkin huonekaluja, mutta kotonani ei olisi ollut enää tilaa niille. Entisöintikurssilla oli mukava tunnelma, kaikki siellä olivat ahkeria käsityöläisiä. Pidimme lauantaisin ja sunnuntaisin aina nyyttikestejä työtilassa, sillä lähellä ei ollut mitään avoimena ollutta ruokapaikkaa, niinpä jokainen toi jotakin evästä kotoa, ja söimme kurssipaikalla niitä yhdessä. 

IMG_20191015_114015.jpg