Kun aloitin tämän blogin 2014, tästä piti tulla sellainen hyväntuulen blogi, johon olisi mukava kirjoittaa seestyneitä ajatuksia ja oivalluksia elämästä. Etsiä itseään ja löytää itsensä. Tulla onnelliseksi, löytää elämälleen tarkoitus. Tavoitteeni ei ole oikein onnistunut.

Huomaan tamppaavani paikallaan. Olen edelleen samassa työpaikassa samoissa työtehtävissä, olen ollut sellainen hyödyllinen idiootti, josta muut ovat hyötyneet ja edenneet elämässä, saaneet hyvän aseman. Onhan sekin itsensä löytämistä, mutta haluaako olla sellainen? Toisaalta, oikein positiivisesti kun jaksaa ajatella, niin olenhan ollut kuin opettaja: olen auttanut useita kymmeniä opiskelijoita valmistumaan ammattiinsa, suurin osa lääketieteen opiskelijoita. Olen ollut mukana heidän syventävien opinnäytetöiden valmistumisessa, ohjannut heitä tutkimuksen maailmaan. Monissa väitöskirjoissakin olen ollut mukana niitä synnyttämässä. Olen tehnyt sitä työtä, mihin olen saanut koulutuksenkin. Ei opinnot ihan hukkaan ole menneet.

Ei työ kuitenkaan määritä kenenkään koko elämää, ei minunkaan. Taloudellisesti työ on ollut tärkeää, mutta hirvittävää silti todeta, että olen tehnyt työtäni oikeastaan vain rahan takia. Vaikka pidän henkisiä asioita tärkeimpinä arvoina elämässä, niin materiaalinen puoli on näköjään ollut minulle se suurin kannustin tehdä työtä. Ei ihme, että oloni ei ole hyvä, sillä työ ei anna minulle sitä, mitä haluaisin tai kaipaisin. Olen kyllä kehittynyt työssäni ihan jo taitavaksi. Viime vuosina töihin, joihin olen osallistunut, minun osa-alueeni on ollut yksi julkaisun vahvoista puolista, kun arvioija on ollut ulkomaalainen asiantuntija.

Oma alani on ollut minulle aina kipeä kohta. En ole kokenut sitä koskaan merkitykselliseksi työksi. Enkä ole pitänyt kutsumuksena tietotekniikkaakaan ja kaikkea mitä siihen liittyy, koodaamista, tietoliikennettä, verkkotekniikkaa. Elämässäni on ollut onneksi paljon muita tärkeitä tekijöitä, joita olen rönsynnyt tänne blogiinkin. Jos olisin kaiken tuon ajan käyttänyt edes osan työuran luontiin, olisin varmaan kehittynyt siinä aivan eri tavalla, olisin eri ihminenkin. Mutta olisinkohan onnellisempi? Tuskin. Aina kun olen satsannut alaani tavallista enemmän ja saanut aikaiseksi hyviä tuloksia, niin mitä paremmin on mennyt, sitä ahdistuneemmaksi olen tullut. Olen tehnyt järkyttävän havainnon: tätäkö minun elämäni tulee olemaan?! Ei kiitos.

Nyt olen taas tienristeyksessä, mietin mihin suuntaan lähden, mitä teen loppuelämän. Olen aikaisemmin vähintään kymmenen vuoden välein muuttunut henkisesti, olen löytänyt uuden vaihteen elämässä, kiinnostunut uusista minulle merkityksellisistä asioista ja tekemisestä. Tai olen löytänyt uudestaan jonkin vanhan jutun, jota katson eri näkökulmasta. Nämä näkökulmien vaihdot ja uusiin asioihin perehtyminen ovat tehneet elämästäni vaihtelevan ja rikkaan, ihan kuin olisin elänyt monta elämää yhden ainoan aikana. Ihminen voi muuttua, jos uskaltaa. Ei kuitenkaan ole pakko, jos viihtyy entisessä.